freestyle

et ole lihaa et verta
olet haavekuvia unelmia, lainasin runon Uuno Kailakselta, mutta se tepsi
puhelin soi

seisoin katukulmassa tarpeeksi kauan. sitten koivet alkoivat toimia alkuperäisen suunnitelman perusteella, kävelin sisään ja aloin juoda kaljaa niin lujaa kuin pystyin. oikeastaan en edes kuullut runoja, vaan vanha ympyrärillinen taidemaalari päätti ottaa seurani itselleen, juotti lisää kaljaa ja keskusteli kohteliaasti, tasapuolisesti sanan ja rytmin voimasta, otti avosylin vastaan pohdiskeluni kitarasta ja modernista runoudesta, purskautti mielettömän oikeisiin hetkiin hyväksyvää naurua. kertoi että olen, en muista mitä sanaa käyttämällä, raju. ja joo, rakastuin. kuten oli kai tarkoitus.

luulen, etten oikeasti edes ole kireä, olen ... tällainen. ei sitä tarvitse ottaa vastaan, kannattaa varmaan työntää vain pois. en ala vihata itseäni tai ketään muutakaan sen takia. aina on tilaisuus kehittyä ja hioa temperamenttiaan, mut jossain vaiheessa kyse ei vain enää ole siitä, että jotain olis pielessä tai väärin, on vaan myönnettävä jos sitä ei halua.
ääni on auki, avasin kaks tuntia, joten om namo om namo. se on niin auki tuntuu että kohdusta asti, että valinnanvara hukuttaa mut.