laulu kosmonautista

 Nämä ihan muuten vain. En aio lätistä tällä kertaa, paitsi kertomalla nähneeni unta jossa talsin paljasvarpaisena pehmeällä alustalla, ehkä metsässä, ja säärteni ympärillä hyrisi ukkoetanan kokoisia mehiläisiä, paikoillaan pienen matkaa maan pinnan yläpuolella kuin kukkakärpäset. Pihan punatulkut huutaa "nööt nööt", ornitologien mielestä ne sanovat "hjyy". Kaksi varista kinasi jostain myös, mutta vanhan tutun "krää krään" sijaan toinen raakkui "barack barack". Olen surkea talviruokkija, todennäköisesti olen tappanut pihan talitiaiset aloittamalla syöttämisen jo lokakuussa, ja vasta eilen muistin että puuha olisi tarkoitus pitää vähänniinkuin jatkuvana  koska Suomeen jäävät pikku tyypit nimenomaan uskovat ja luottavat että ne apajat jotka löytyy ennen talvea myös pysyy. Tämä on todella kiinnostavaa. Halusin vain avautua huonosta omatunnostani.

kollektiivinen onni

Eräs iltavuoro oli täynnä epämääräistä kihinää ja kuhinaa. Ja somatisointia. Lyhykäisyydessään somatisointi tarkoittaa psyykeperäisiä fyysisiä kipuja tai oireita ilman ruumiista lähtöisin olevaa syytä. Monella meistä mattimeigäläisistä on kokemusta stressihedarista tahi ribalista. Häiriötyyppistä somatisointia esiintyy monasti mt-häiriöiden yhteydessä, eritoten masennus- ja ahdistuneisuushäröpotilailla ominainen riesa. Psykiatrian puolella vanha tuttu kaveri naisten vaivana, aikoinaan hysterianakin tunnettu. Ja se siitä.

Suihkutin potilasta, joka sisäänkirjautui muutama päivä takaperin, ja tullessaan hänellä oli hassuja paukamia, joista kukaan ei niin välittänyt, umpipsykoottisuus vaati enemmän huomiota. Kollegani vilkaisi niitä silkasta mielenkiinnosta ja poistui huoneesta kasvoillaan jonkinlainen ... ilme.
" Ne taitaa olla lutikanpuremia. " Vaihdoin vaatteeni juosten ja menin kylpemään käsidesiin, niinkuin siitä olisi ollut jotain hyötyä. Perääntyneenä pukuhuoneen nurkkaan katselemaan riisumaani hyi-vittu-miten-inhottavaa-hyönteisiä-kihisevää vaatemyttyäni mietin, että tekisin mitä tahansa jos mulla olis ollut kasa tuohta ja bensiiniä sytkärin lisäksi. Joskus sorrun pieneen liioitteluun ja ylireagointiin, sitä en kiellä, mutta se että todella onnistuin lutikoita ajattelemalla synnyttämään kämmensyrjääni kutisevan punoittavan paukaman on jo jotain hysteriaakin mielettömämpää psykosomaattista taikaa. Kutisin päästä varpaisiin niin lohduttomasti, että toivoin pääseväni lepareihin ennenkuin raavin silmät päästäni. Päivystävä lääkäri totesi potilaan paukamien ei-olevan hyönteisperäisiä. Pattini laskeutui. Kutina lakkasi. Olin onnellinen, ja tunsin itseni idiootiksi.

Somatisointi on mitä kiehtovin härö, etenkin kun se yltyy ja kroonistuu F45.0:ksi. Tai ylipäänsä kroonistuu keskeiseksi mt-häiriön oireosa-alueeksi. Monasti masennuspotilas tarkkailee ja kuulostelee kehoaan runsaasti ja säikähtää pienintäkin muutosta luuppien ja suurennuslasien kanssa, ja yltyy havainnoimaan fysiikkaansa pakkoajatusten kautta: " Vatsa ei toimi kunnolla, minulla on paksusuolensyöpä. Jollain sukulaisellani on ollut se." Se, että tarkastelu pakkautuu pakonomaiseksi ja elämää hallitsevaksi yleensä vaatii pohjakseen jo suurempia ongelmia todellisuusorientaation suhteen.

Jokainen meistä on varmaan ainakin joskus tutkinut jotain silminnähtävää muutosta ihollaan tai tuntenut jossain jotain uutta ja kummallista, pienen hetken johtopäätös on "hyvä luoja, mulla on syöpä. tää on varmasti merkki syövästä. ja oonhan mä ollut viimeaikoina tosi väsynytkin! tai sit keliakia ja aivokalvontulehdus." Somatisaatioajattelu on satunnaisena normaalia terveelle, stressaantuneelle ihmiselle.

Ihmisotuksen itsesuggestio on mieletön juttu ja pelko ruokkii pelkoa. Plasebolääkkeistä on puuhattu kattavia tutkimuxia jo pitkään. Tahdonvoimalla voi siis lopettaa tai lievittää kipua, sen lisäksi että tahdonvoimalla on mahdollista sairastua. Psykoottisuus voi boostata somatisoivan potilaan oikeasti esim jalattomaksi vuodepotilaaksi. Käsittelen asiaa erään ääritapauksen kautta, jota hoidin vähän aikaa, ääritapaus siksi että psykoottisen masennuksen lisäksi hänen ajatteluaan hallitsee tuntemattomaksi jääneen persoonallisuushäiriön koura. Ja juuri hänen takiaan somatisointi jäi kummittelemaan mieleeni pelottavan tuhoisana oireena.

Mielestään hänen  koko kehonsa päästä varpaisiin oli tulehtunut etenkin vatsanseutu ja jalkojen lihakset. Kävelemisen hän oli lopettanut kokonaan ennen sairaalaan tulemista. Hänen jaloissaan ei ollut mitään vikaa. Terveyskeskuspäivystyksessä ravattiin ambulanssilla joka päivä, joka kerta hän oli vilpittömästi sitä mieltä, että kuolee hetkenä minä hyvänsä eikä kukaan vittu osaa auttaa, turhaan ottavat labrakokeita ja rtg-kuvia, kukaan ei tajua että hänen on päästävä somaattiselle vuodeosastolle tai hän kuolee. Tämä ihminen tunsi hirviömäistä kipua ilman syytä, jalat tuntuivat katkeavan joka kerta kun niitä liikutti, hän todella huusi ja itki tuskasta kun niitä kosketti. Realiteeteille hän sulki korvansa ja agitoitui "MIKSEI KUKAAN TAJUA" ja pystyi kiihdyttämään vitaalinsa sellaisiin lukemiin, että hänelle oli eettisesti katsoen pakko antaa bout kaikki verenpaine-sydän-kilpirauhas-pillerit yhdellä kertaa. Hän yritti silpoa ranteensakin, mutta ei, hän ei ole psyykkisesti sairas, hänen kehonsa vain on tuhoutunut. Masennustesteihin hän vastasi vailla minkäänlaista perspektiiviä eikä juuri saanut niistä pisteitä, siksi koska uskoi että kaikki on radallaan, kunhan joku vain tajuaisi hoitaa hänen tulehtunutta kehoaan. Hän otti vastaan ja koki kaiken vartalonsa kautta, millään muulla ei ollut hänelle merkitystä.

Mulle jäi vaan käteen iso kasa kysymyksiä; miten ihmiselle käy noin? Kyse on taatusti jostain perustavanlaatuisesta, tyyliin aivojen rakenteellisesta viasta. Neurologisia tutkimuksia ei muistaakseni ehditty tekemään, sillä eräänä päivänä hän käveli lääkärin luo ja ilmoitti hymyssäsuin lähtevänsä nyt kotiin. Hän kyllästyi osastoon ja päätti kotona olevan mukavampaa, joten hän tuli vuorokaudessa terveeksi.

psylol

Laskin lukevani n. 80 säännöllisesti ylläpidettyä blogia. Feimeimmät suomalaisten kihnuttamat blogit (tän hetken ainoa mieleentuleva esimerkki on More To Love) eivät löydy luettelosta. Bloggaaminen on Internet-ilmiönä Suomessa aika tuore juttu, mut se on lyhyessä ajassa (muutamassa vuodessa) asettunut aika selkeisiin raameihin ja sisältöihin. Ihmettelen ehkä vähän kategorisointia, joka tuntuu köyhältä ja yksiulotteiselta; jengi on jakautunut ylläpitämään iänikuisia lifestyleblogeja, valokuvausblogeja, muotiblogeja, sisustusblogeja, käsityöblogeja, harrastusblogeja ja lemmikkiblogeja. Näin karkeasti jaoteltuna. Lifestyle voi pitää sisällään ihan mitä vaan, pikaisella skannauksella se näyttää käsittävän kaiken ikäisiä Alepan kassamyyjiä tilittämässä elämänsä itsestäänselvyyksiä: "mitä tein tänään, kävin jossain kaupassa ostamassa tavaroita, mitä ja kenen kanssa biletin (denailin) viikonloppuna, kamera on nyt rikki mut enspostauksessa on kuvia, enspostauksessa video, enspostauksessa esittelen huoneeni / kivoimmat vaatteeni / karvanpoistovälineeni, aion ostaa sohvan seuraavasta liksasta.", sanalla sanoen internet-päiväkirjoja, perimmäisenä tarkoituksena toive siitä joku huomaisi heidät.

Nuorison edustajien blogeista löytyy jo oma maailmansa, tarjolla on valtaisa määrä päiväkirjamaista avautumista erilaisista mielenterveyden häiriöistä, suisidaalisuudesta, syömishäiriöistä ja seurustelukumppaneista. Häiritsevää tahtia kasvava aihealue "olen 15-v ja onnistuin hankkiutumaan tiineeksi" on pelottava kategoria. Blogien kautta löydetään omaa kohtaloa ja kokemuksia vastaavia ihmisiä ja saadaan tukea. Ilmiö on tavanomainen eikä mitenkään uusi, vuonna 2012 etsitään vertaistukea ja ymmärrystä Internetitse julkisten päiväkirjojen kautta. Internet on tarjonnut samanlaisen väylän tosin olemassaolonsa alusta saakka, yhteisökanavat vain ovat vaihtuneet.

Bloggaamisen nykyhetkeen mennessä tapahtunutta evoluutiota on vaikea verrata mihinkään jo olemassaolevaan, kuten kirjallisuuteen ja sen skaalaan, lehtiin tai kirjoihin. Paperipäiväkirjat eivät ole kadonneet mihinkään, eikä se olekaan bloggaamiselle mätsäävin vertailukohde, vaikka kyse onkin yksinkertaisimmillaan omien aatosten ja kokemusten jakamisesta. Bloggaamisessa pääpaino on sen kaiken ja oman persoonan näyttäminen jollekulle. Eivätkä kaikki missään nimessä halua antaa itsestään yleisölle muuta kuin jonkin selkeästi rajatun mielenkiinnonkohteen ja aiheen, vaikka omat öljyväriduunit. Jaettu Internetpäiväkirja on jo WANHA. Siihen tarkoitettuja yhteisöjä on puuhattu jo vuosia, kuten käyttäjäluvultaan suurimpia ystäviämme Livejournal. Aihealueen rajaus tuntuu muuttuneen tärkeäksi vasta siinä kohtaa, kun Blogspot.com on levinnyt suomalaisten syrämiin ja näyttöpäätteelle. Itse olen varmaan päätynyt ratkaisuun, jossa mä vaan selitän ilman aihetta. Ja aivoja. Olen linkittänyt blogini osoitteen johonkin pyöreät kaksi kertaa. Lukijoita jostain syystä ihan oikeasti on ja tilastojen perusteella useimmiten ihmiset päätyvät lihaliemeen deviantart-profiilini kautta, tai googlettavat "sininen vohveli" tai "jos kissan ulina".

Töissä on ollut viikon ajan aika ankeaa, monet asiat tuntuvat tyhmiltä eikä mulla ole omapotilaita. Iltojen pimetessä psykoosit tuntuvat puhkeilevan aina vain herkemmin, ja itsemurha alkaa tuntua oivimmalta ratkaisulta. Voi käydä niinkin ikävästi, että jokin ulkopuolinen voima alkaa ohjailla mieltä oikean silmän kautta, ja sitten lähdetään Auroraan kun ranteessa näkyy törröttävän Fiskarsit ja seinään on kirjoitettu verellä mielipide. Tai ellei psykoosi, niin sitten mania, eivätkä ohikulkijat sekä viranomaiset ole samaa mieltä siitä, että on ihan mukava kulkea ilman alaosaa lähikauppaan. Heh. Joskus sitä huomaa olevansa raskaana Obamalle tai Saatanalle, eikä terveyskeskuslääkäri jostain syystä usko tätä. Tai sitten se perinteinen; maataan omistusasunnon lattialla sikiöasennossa aistit kiinni niin kauan, että naapurit tai omaiset muistavat masentuneen olemassaolon ja havahtuvat auttamaan.

Töihin siis.

protoskopia, rektoskopia ja kolonoskopia

Sekalaisia kuvia v. '11 - '12. Muuten vain.
En oo pelannut Scrabblea kuukausiin. And it makes me sad.

stimulus involvement of subconscious brain activity

Hiljaista Bloggerointia. Se johtuu Tumblrista. Tai elämästä. (Buahahahahaaa joo joo)

Tykkään ja en tykkää kun mun syliin heitetään opiskelija. Silloin kun niiden omat ohjaajat ei oo vuorossa, opiskelijat poukkoilevat ympäri osastoa haavoittuvina ja ihmeissään, kunnes mönkivät taukohuoneeseen piiloon. Edelliskerta  oli ihan mukava, olin alkukankea ja vähän pihalla siitä kaikkea sen kanssa uskalsi tehdä. Rauhoituin ja ähelsin jotta sen ei ainakaan tarvitsisi istua perseellään koko iltavuoroa, ja haastattelin sitä aiemmista TOPeista ja lopulta raahasin sen mukaani joka puolelle. On ihanaa kun jonkun on pakko kuunnella mun höpinää ja vielä pakottaa sellainen tärkätyn kova oi-tämä-on-niin-kiehtovaa-kerrothan-lisää-riemuidioottinaama. Aikuisopiskelijoiden työssäoppimiset on olleet tuolla jopa mulle antoisia, niille on kertynyt kokemusta ja varmuutta aikaisemmasta elämästä ja ne osaavat olla ja toimia ja kysyä kysymyksiä täysin erilailla kuin pienet ja söpöt lähärialokkaat. Aikuiset tietävät edes suurinpiirtein, mitä ovat opettelemassa juuri tällä osastolla, ja mitä entuudestaan jo osaavat.

Eilinen neiti sit taas on kaino ja hiljainen, tosin tunnollisen oloinen tyyppi, perinteinen ammattikoululainen. Ensimmäisen 10 minuutin jälkeen olin aika varma, etten tykkää. Se on ollut meillä liki kuukauden eikä osannut kertoa missä meillä säilytetään potilaskansioita. Jotka ovat siis kirkkaan sinisen ja punaisen värisiä pään korkeudella heti kanslian sisäänkäynnillä. Taistelin, etteivät ajatukseni olisi näkyneet nonverbaalisesti. Seuraavaksi kuulin potilashuoneeseen asti kanslian puhelimen, joka lakkaa soimasta juuri kun irtoan huoneesta. "Vastasitteko?" opiskelijat tuijottavat kuin aneemiset kameleontit. "Ei." "Miksette?" "Ööö ..."

Kyllä ne etupäässä oikeasti antavat perspektiiviä omaan työhön. JOS ne ovat aidosti aktiivisia ja niille on syntynyt käsitys siitä, miksi opiskelija on työssäoppimassa. Se voi olla monella tapaa vaikeeta, mä tiedän, mä oon ollut se kaino ja punasteleva välttävän oppilas, joka ei osaa näytellä eikä ole sujuva ja rento kaikkien kanssa paiskauduttuaan tuntemattomien ihmisten keskelle viikkokausiksi. En itse osaa myöskään olla noille sellainen ohjaaja jonka olisin itse aina halunnut, mut vähin mitä voin tehdä on olla yleismukava ja miellyttävä tyyppi.

Mulla ei ole enää tyttöystävää. Me päätettiin joskus, että kun erotaan niin tehdään se nätisti ja yhteistyössä, mutta kyllä tähän saatiin mahtumaan juuri niin paljon huutoa, tappouhkauksia ja räkää kuin oikeiden lesbojen kuuluukin. Ja asianukaisesti oon pienissä emootio-notkahduksissani ehtinyt olemaan varma, että sekoan / tapan jonkun / hänet / hänen äitinsä / koiransa / itseni / joudun lataamoon / Hitler.
Oon ollut viikon sisään aika haluttua lihaa, ikäänkuin musta voisi haistaa että katsoa saa, ja koskea. Harkitsen suruajan pituutta.

Tuntuu että asuisin yksin, en ikinä näe kumpaakaan kämppistäni. Kun ne on kotona, oon töissä ja toisin päin. Katolla rymistelee ja kolistelee ihmisiä, ehkä ne on kaupungin lumenpudotustyöntekijöitä, jotka vaanii j vartoo hetkeä jolloin ne pääsee hampaat irvessä puskemaan 300 litraa lunta mun katottomalle parvekkeelle kuten edellistalvena.