kollektiivinen onni

Eräs iltavuoro oli täynnä epämääräistä kihinää ja kuhinaa. Ja somatisointia. Lyhykäisyydessään somatisointi tarkoittaa psyykeperäisiä fyysisiä kipuja tai oireita ilman ruumiista lähtöisin olevaa syytä. Monella meistä mattimeigäläisistä on kokemusta stressihedarista tahi ribalista. Häiriötyyppistä somatisointia esiintyy monasti mt-häiriöiden yhteydessä, eritoten masennus- ja ahdistuneisuushäröpotilailla ominainen riesa. Psykiatrian puolella vanha tuttu kaveri naisten vaivana, aikoinaan hysterianakin tunnettu. Ja se siitä.

Suihkutin potilasta, joka sisäänkirjautui muutama päivä takaperin, ja tullessaan hänellä oli hassuja paukamia, joista kukaan ei niin välittänyt, umpipsykoottisuus vaati enemmän huomiota. Kollegani vilkaisi niitä silkasta mielenkiinnosta ja poistui huoneesta kasvoillaan jonkinlainen ... ilme.
" Ne taitaa olla lutikanpuremia. " Vaihdoin vaatteeni juosten ja menin kylpemään käsidesiin, niinkuin siitä olisi ollut jotain hyötyä. Perääntyneenä pukuhuoneen nurkkaan katselemaan riisumaani hyi-vittu-miten-inhottavaa-hyönteisiä-kihisevää vaatemyttyäni mietin, että tekisin mitä tahansa jos mulla olis ollut kasa tuohta ja bensiiniä sytkärin lisäksi. Joskus sorrun pieneen liioitteluun ja ylireagointiin, sitä en kiellä, mutta se että todella onnistuin lutikoita ajattelemalla synnyttämään kämmensyrjääni kutisevan punoittavan paukaman on jo jotain hysteriaakin mielettömämpää psykosomaattista taikaa. Kutisin päästä varpaisiin niin lohduttomasti, että toivoin pääseväni lepareihin ennenkuin raavin silmät päästäni. Päivystävä lääkäri totesi potilaan paukamien ei-olevan hyönteisperäisiä. Pattini laskeutui. Kutina lakkasi. Olin onnellinen, ja tunsin itseni idiootiksi.

Somatisointi on mitä kiehtovin härö, etenkin kun se yltyy ja kroonistuu F45.0:ksi. Tai ylipäänsä kroonistuu keskeiseksi mt-häiriön oireosa-alueeksi. Monasti masennuspotilas tarkkailee ja kuulostelee kehoaan runsaasti ja säikähtää pienintäkin muutosta luuppien ja suurennuslasien kanssa, ja yltyy havainnoimaan fysiikkaansa pakkoajatusten kautta: " Vatsa ei toimi kunnolla, minulla on paksusuolensyöpä. Jollain sukulaisellani on ollut se." Se, että tarkastelu pakkautuu pakonomaiseksi ja elämää hallitsevaksi yleensä vaatii pohjakseen jo suurempia ongelmia todellisuusorientaation suhteen.

Jokainen meistä on varmaan ainakin joskus tutkinut jotain silminnähtävää muutosta ihollaan tai tuntenut jossain jotain uutta ja kummallista, pienen hetken johtopäätös on "hyvä luoja, mulla on syöpä. tää on varmasti merkki syövästä. ja oonhan mä ollut viimeaikoina tosi väsynytkin! tai sit keliakia ja aivokalvontulehdus." Somatisaatioajattelu on satunnaisena normaalia terveelle, stressaantuneelle ihmiselle.

Ihmisotuksen itsesuggestio on mieletön juttu ja pelko ruokkii pelkoa. Plasebolääkkeistä on puuhattu kattavia tutkimuxia jo pitkään. Tahdonvoimalla voi siis lopettaa tai lievittää kipua, sen lisäksi että tahdonvoimalla on mahdollista sairastua. Psykoottisuus voi boostata somatisoivan potilaan oikeasti esim jalattomaksi vuodepotilaaksi. Käsittelen asiaa erään ääritapauksen kautta, jota hoidin vähän aikaa, ääritapaus siksi että psykoottisen masennuksen lisäksi hänen ajatteluaan hallitsee tuntemattomaksi jääneen persoonallisuushäiriön koura. Ja juuri hänen takiaan somatisointi jäi kummittelemaan mieleeni pelottavan tuhoisana oireena.

Mielestään hänen  koko kehonsa päästä varpaisiin oli tulehtunut etenkin vatsanseutu ja jalkojen lihakset. Kävelemisen hän oli lopettanut kokonaan ennen sairaalaan tulemista. Hänen jaloissaan ei ollut mitään vikaa. Terveyskeskuspäivystyksessä ravattiin ambulanssilla joka päivä, joka kerta hän oli vilpittömästi sitä mieltä, että kuolee hetkenä minä hyvänsä eikä kukaan vittu osaa auttaa, turhaan ottavat labrakokeita ja rtg-kuvia, kukaan ei tajua että hänen on päästävä somaattiselle vuodeosastolle tai hän kuolee. Tämä ihminen tunsi hirviömäistä kipua ilman syytä, jalat tuntuivat katkeavan joka kerta kun niitä liikutti, hän todella huusi ja itki tuskasta kun niitä kosketti. Realiteeteille hän sulki korvansa ja agitoitui "MIKSEI KUKAAN TAJUA" ja pystyi kiihdyttämään vitaalinsa sellaisiin lukemiin, että hänelle oli eettisesti katsoen pakko antaa bout kaikki verenpaine-sydän-kilpirauhas-pillerit yhdellä kertaa. Hän yritti silpoa ranteensakin, mutta ei, hän ei ole psyykkisesti sairas, hänen kehonsa vain on tuhoutunut. Masennustesteihin hän vastasi vailla minkäänlaista perspektiiviä eikä juuri saanut niistä pisteitä, siksi koska uskoi että kaikki on radallaan, kunhan joku vain tajuaisi hoitaa hänen tulehtunutta kehoaan. Hän otti vastaan ja koki kaiken vartalonsa kautta, millään muulla ei ollut hänelle merkitystä.

Mulle jäi vaan käteen iso kasa kysymyksiä; miten ihmiselle käy noin? Kyse on taatusti jostain perustavanlaatuisesta, tyyliin aivojen rakenteellisesta viasta. Neurologisia tutkimuksia ei muistaakseni ehditty tekemään, sillä eräänä päivänä hän käveli lääkärin luo ja ilmoitti hymyssäsuin lähtevänsä nyt kotiin. Hän kyllästyi osastoon ja päätti kotona olevan mukavampaa, joten hän tuli vuorokaudessa terveeksi.

mellitus mellitus

Nyt seuraa hämmentynyttä, oikolukematonta yksinpuhelua: Isossa talossa on isoja viranhaltijoita, isoine struktuurifantasioineen ja hallinnollisinetaloudellisine tavoitteineen. Protokollapyramidin ylimpänä killuu joitain hoitajalle ratkaisevia mutta ei-henkilöityneitä nimiä, tietynkokoinen budjetti ja en-tiedä-kenen puuhaamia strategisia suuntauksia. Sitten ylilääkäreitä ja ylihoitajia, joista olen tavannut henkilökohtaisesti yhden. Hänellä on hieno nimi. "Ylempänä", kuten sanotaan, päätetään mm. tavoitteellinen hoidon pituus, toki myös jonottajia silmälläpitäen. Henkilökunnan palaverissä tunnelma oli jotain kireän tyytymättömyyden, nöyryyden ja silkan vittuuntuneisuuden ristiaallokkoa. Olin itse vain varpaillani. Kaikki tuntuivat olevan yhtä mieltä siitä, että ilmapiiri on muuttunut paskaksi, vaikka hoitajia on nyt enemmän kuin vuosi sitten. Olin juuri ehtinyt täyttelemään koko talon työolokyselyn ja jaksanut taas ylistää ja kertoa olevani tyytyväinen.

Kahvipöytäväen yksimielisyys paskasta ilmapiiristä tuntui vieraalta, mutta toisaalta minun kokemukseni eri yhteisöjen ilmapiiristä perustuu ihan eri aloille sekä opiskelijan näkökulmaan. Voi olla että käsityseni "paskasta ilmapiiristä" edustaa jotain aivan muuta kuin mitä nämä ihmiset ovat nähneet. Musta on ääriharvoin ikävää tulla töihin. Moni heistä nimesi yksimieliseksi syyksi ilmapiirin synkistymiselle kiireen, joka on aiemmasta poikkeavaa ja joka on kovasti kiinni juurikin noista tyypeistä siellä yläkerrassa. Tän mä voin allekirjoittaa, vaikka mulle riittää toistaiseksi että työkaverit on keskustelevia ja hienoja tyyppejä yksilöinä ja tiiminä. Hoitoaikoja on pyritty lyhentämään ja tavoitteet ovat siihen nähden epärealistisia. Tosin vastapainona ihmisistä on tuntunut hyvältä hoitoryhmän monimuotoistuminen uusien hienojen strategioiden myötä; enää ei tarvitse pelätä, että jos on itse vapailla tahi sairaana, oma potilas ja omat työt olisivat yhtälailla "heitteillä" kuin aiemmin. Hoitoryhmä on paisunut ja nykypäivänä on itsestään selvää, että tämän termin alle sisältyy moniammatillisen tiimin lisäksi potilaan oma sosiaalinen verkosto ja kolme hoitajaa.

 Mun on vaikea tutkailla vuoden 2012 erikoissairaanhoidon tilaa kriittisesti verrattuna Nikkilät ja Kellokosket nähneisiin aitoihin hc-mielureihin jotka ovat olleet mukana puolet 1900-luvusta psykiatrian piirissä. En osaa olla tyytymätön nyt, kun en ole itse joutunut sopeutumaan muutoksiin vuosien vieriessä, ja taatusti hyvä niin. Hiljan oloni on ollut tukala osastollakin, omapotilaani asuntoasiat ovat olleet heikolla tolalla ja sosiaalityöntekijä heittäytyi sadan vuoden saikulle. Potilaan hoitava lääkäri juoksee perässäni ja läähättää uloskirjoituksesta tajuamatta etten voi yksittäisenä ihmisenä kyhätä kenellekään uutta elämää kahdessa viikossa. Ajoittain tuntuu, että juuri nuo eniten ja pisimpään opiskelleet tyypit käsittävät käytännöstä vähiten, etääntyvät itse hoidosta kun ainut kosketus siihen on enää muisto 25 vuoden takaa. Sisäinen kiusattu lapsoseni rääkäisee "TEE ITE PAREMMIN!"

Nunu on tyyntynyt ja se on mun paras ystävä, enkä ole tavannut yhtä hyväntuoksuista ja ilmeikästä koiraa ikinä ennen. Ja mun pitäis varmaan rakastua tai innostua jostain ihan järjettömästi, olo on niin levottoman alakuloinen.

sammala

jäynäkorkokenkämies

Naapurin täti on erikoinen. Joka kerta, kun pihalta kuuluu jokin ääni, joka saattaa aiheutua ihmisestä, hän rynnistää parvekkeelleen. Äänen ei aina tarvitse olla ihmisääni, se voi myös olla polkupyörän soittokello, auton moottori, tai koiran haukahdus. Parvekkeelle singahdettuaan hän toistaa tietyn liikeradan; kurottelee kaulaansa pitkälle kaiteen yli joka ilmansuuntaan. Sitten hän ravaa parvekkeen päästä päähän kyyryssä töpöttäen muutamia kertoja, kurottelee taas ja ravaa. Sitten hän alkaa kirnuta räkää ja karautella kurkkuaan kuin murisisi. Äkkiä hän avaa oven ja sujahtaa sisään yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, reviirivartioonsa.
Muutakin viihdearvokasta tässä pihapiirissä on. Alakerran naapurini, nuorimies jonka elämä on traumoja ja yksinäisyyttä pullollaan.

Hänellä on tuttavuutemme alkumetreiltä saakka ollut traditiona kipittää säännöllisin väliajoin ovelleni pyytämään puhelinta lainaan, koska oma saldo on loppu ja kaverille pitäisi soittaa. Hyvin persoonallisen hänestä tekee hänen kiehtova mentaliteettinsa ystävien hankkimiseen. Alussa hän hieman pelotti minua tottumuksillaan. Kun tulen kotiin, hän nakkaa yläruumiinsa ulos takapihalle avautuvasta ikkunastaan ja vilkuttaa hysteerisesti, huudahtaa kantavan tervehdyksensä. Sitten hän ryntää rappukäytävään odottamaan, kunnes pääsen portaat ylös, ja alkaa rupatella viimeisimpiä kuulumisiaan taivasta hipovin desibelein riippumatta siitä, sattuuko kello olemaan esimerkiksi puoli kaksi aamuyöllä. Kun on sairaseläkkeellä, ei tarvitse niin piitata vuorokausirytmistä. Hänen kuulumisensa useimmiten koskevat omaa bändiä (johon kuuluu: hän), pintaan nousseita koulu/armeijamuistoja, seksikkäitä naisia, seksin harrastamista ja harrastamattomuutta, vainoharhoja, lesboja tai larppaamista. Jos satun samaan bussiin hänen kanssaan, hän rupattelee em. asioista, edelleen kykenemättä hallitsemaan äänenvoimakkuuttaan, eikä ole väliä, kuuntelenko vai en. Oikeastaan riittää, että pidän katsekontaktin, hän hoitaa seurustelun kanssani aivan omatoimisesti.

Eräänä päivänä, kun uupuneessa, puolustuskyvyttömässä mielentilassa en tavalliseen tapaan kieltäytynyt hänen kyläilykutsustaan, hän hyppi tasajalkaa, niin kovasti hän ilahtui. Hän tarjosi minulle ja tyttöystävälleni lasilliset maitoa. Lattialla oli lääkereseptejä. Ja kaikkea muuta, kuten fretin kokoisia sokeritoukkia. Hän käyttää ainakin Ketipinoria.

Jollain tavalla, loppujen lopuksi, voin myöntää pitäväni hänestä, kun sille päälle satun. Erityisesti pidän hänestä silloin kun hän laulaa väestönsuojassa itsetekemiään kappaleita. Se kajahtelee koko pihassa monotonisena, uhkaavana honotuksena, ja luo aivan oman ainutlaatuisen tunnelmansa. Myönnän lisäksi, että toivon seuraavaan asuttamaani taloyhtiöön hieman hillitympää hullua. Mutta hullu saa ja pitää olla.