ainoai

Stressi ja paine ei vielä tunnu ihan tappavilta. Itseasiassa ne tuntuvat olevan mukavasti siedettävällä tasolla, johtuukohan tuo siitä notta ajattelen hilpeän nöyrästi, ettei tää taatusti tule menemään niinku Strömsössä. Siis muutto. Työ on aikaisempaan tapaan energianlähde antoisuutensa takia, mut entistä enemmän myös hidaste ja lyttäävä. On inhottavaa kun pimeydessä ei muutenkaan ole jaxamusta revetä hirveästi yhtään mihinkään, mieluiten sitä makaisi vaakasuoralla pinnalla ja kikattaisi Nichole337:lle. Olen paasannut ja ulissut samasta asiasta varmaan jo marraskuusta lähtien ja aion jatkaa valittamista toukokuuhun saakka.

Menin yks päivä fiilistelemään Sörkän autiota kolostani, eteiseen jäi kuraa ja jääkaappiin kaks bisseä. Muistan etäisesti ajan, jolloin paine ja kiire sai mut toimimaan äärimmäisen ripeästi ja tehokkaasti ja paniikki poltti persettä lieskojen lailla. Nykyään kiire tekee musta lähinnä avuttoman (aivottoman) ja lamaantuneen.

Saatoin eilen poikkeuksellisesti omapotilaani kotiin saakka uloskirjoituspäivänä. Tuntui ihanalta työntää mies suoraan vaimon syliin, joka on odottanut puolisoaan kotiin jo pari kuukautta. Oli myös inhottavaa sanoa naamatusten toiselle puoliskolle, että sori, meidän arvion mukaan paranoidisuutta saada todennäköisesti enää ikinä väistymään, mut pärjäilkäähän nyt, tässä reseptit. Jälleennäkemisen ilo oli silti mahtava nähdä.

Tässä kuva lapsuuteni maailmanlemppareinkirjan kannesta, jonka lainasin kirjastosta 4390 kertaa. Ihan muuten vaan. Se on kauniisti kuvitettu. Meen perjantaina haistateltavax Seuren lastenhoitopuolelle, joka on kiherryttävän hassua ja tyhmää koska satun inhoamaan lapsia. Tai en mä inhoa, pidän niitä outoina. Oudoiksi ne muuttuu ehkä siinä kohtaa, kun ne alkavat ottaa kontaktia ympäristöönsä määrätietoisemmin, siis kun ne ovat oppineet muutakin kuin hymyilemään ja itkemään. Siihen saakka ne ovat harmittoman luotaantyöntäviä, eikä minussa herää vauvoja katsellessa mitään samankaltaista söpöysihastuksen läikähtelyä, kuten vaikka eläinlapsia katsellessani. Ihmiset ja oletettavasti muutkin nisäkkäät on tietääkseni rakennettu jotenkin niin, että  pyöreiden vauvapiirteiden, kuten suurten silmien ja suhteettoman suuren pään olisi tarkoitus herättää jotakin, kuten suojeluvaisto. Joo, eläinlapset kyllä, mut musta ihmisvauvat jopa haisevat pahalle silloinkin kun eivät ole ulostaneet hiljattain tai harjoittaneet vastaavia aromiboostauksia.

Haluaisin kissantuoksua jotenkin säilöttynä, vaikka purkkiin.

kivuloinen itsesaastutus

Lihaliemi kyllästyttää. Tai siis olen kyllästynyt siihen, että tää on Lihaliemi. Oon pari viikkoa muhituttanut idixiä uudesta nimestä, toistaiseksi yksikään höntti vaihtoehto ei ole noussut ylitse muiden. Olkoon, toistaiseksi ainakin.

Hoitsublogeja on liian vähän. Kaikkiaan olen löytänyt ehkä muutaman asiaan liittyvän blogin, joista vain yksi on valmiin lähihoitajan ylläpitämä, eikä sielläkään ole työhön liittyvää asiaa, ammatti on vain ohimennen mainittu profiilissa. Se on kummallista, uskoisin että Internet-yhteydestä maksavia hoitsuja on monta, ehkä kaikki heistä ovat liian velttoja ja väsyneitä tekemään laajakastaillaan muuta kuin selaamaan Facebookin ja Iltiksen päivästä toiseen. Ei sillä, etten itse olisi veltto ja väsynyt, satun myös olemaan riippuvainen Bloggerista.

Ex-kämppikseni on ystävällisesti jättänyt poismuutettuaan asuntoon lehmän verran painavan kuvaputkitelkkarin ja kevyehkön sängyn. Vituttaa niin, että tekisi mieleni heittää ne parvekkeelta etupihalle ja jos joku kysyisi, vastaisin etten tiedä mistään mitään enkä varsinkaan siitä, että ne sijaitsevat juuri parvekkeeni alapuolella. Toivottavampaa olisi, jos hän tekisi niille jotain, sillä pelkään olevani kusessa pelkästään oman muuttoni suhteen kun tunnen autoihmisiä niin harvakseltaan. Ja luonnollisesti ulisen asiasta täällä sen sijaan että soittelisin ja pommittaisin niin pitkään että tahtoni tapahtuisi.
Toinen kahdesta nyksäkämppiksestäni on teillä tietämättömillä ja vuokra pitäisi maksaa. Toisaalta on mukavaa, ettemme ole törmäilleet, sillä olin havaitsevinani alkavan flippailun merkkejä, sit toisaalta ois joitain käytännön asioita joihin tarvitsisin häneltä apua ja joiden vuoksi hän asuu kanssani, mukaanlukien juuri se liki tuhannen euron vuokra ... Tapojani mukaillen hoidan tilanteen istumalla peukaloitani pyörittäen ja huokaillen. Kovin itsekritiikin täyteinen hetki nyt käsillä. Hyvä niin, edes joskus. Kohta joudun varmaan pyytämään apua FACEBOOKIN välityksellä. Se on yllättävän hyödyllinen sivusto, kerran löysin sen kautta lautapelin. Yksi elämäni suurimpia nautintoja on fb:tä käyttäville romaneille nauraminen. Niiden jutut on niin tyhmiä, eikä siinä mitään, mutta suurin osa ei osaa laittaa suojausasetuksiaan sille tolalle, ettei koko maailma pääsisi näkemään koko aikajanaa ja kaikkea sitä, minkä saisi piiloon muilta kuin kavereilta.

Tuorein potilaani tuntuu kiehtovan haastavalta; paniikkihäiriöinen ex-perushoitaja. Olen huomaamattani oppinut inhoamaan paniikkihäirikköjä. Korjatakseni monen väärinymmärryksen; paniikkihäiriö ei ole sairaus. Se on oleellinen oireyhtymä vaikka kuinka monen mielenterveyshäiriön ohessa ja oirekirjossa. Pidemmittä puheitta haluan vain kertoa, että pysäytettyäni miljoona toisen ihmisen paniikkikohtausta repliikeillä "sisään ... ja uloooos, sisään ... ja ulooooos KATSOHAN VAIN, ORAVA!!! pidätkö oravista? onko sulla lemmikkejä?" , mulle on muodostunut aika lujia ennakkoluuloja paniikkihäirikköjä kohtaan. Tämä potilas on yhden aamuvuoron perusteella tosin kovin hillitty ja niukkaeleinen.

Uudenvuodenaattoillan vietin äidinkielelläni dubattua animea katsellen. Sitä ennen mulle tarjottiin myöhäissynttärisushit. Vuoden sisällä on tapahtunut paljon, olen sen ikäinen notta olisi kai ihme jos ei tapahtuisi. Ei pitäisi blogata näin yleisvittuuntuneissa oloissa. Sitä saattaa saada itsensä näyttämään ääliöltä.

C15H11N2ClO2

Sain ripeän impulssin tajuntaan, joka väitti että mun tekee mieli lätistä jostakin yleispätevästä aiheesta, mut heti perään tajusin että turha kusettaa ketään, itsestänihän mä haluan puhua. Joten! Pelkään sairaaloita ja terveyskeskuksia. Mitäs siitä, että vietän sairaalassa suurimman osan hereilläoloajastani. En tiedä, miksi pelkään. Luullakseni en ole asioinut sellaisissa tavanomaista enempää tai vähempää. Mulla on krooninen sairaus, joka diagnosoitiin yli 10 vuotta sitten, silloin mua käytettiin paljon lekurilla. Alakouluikäisenä olin niin kömpelö, että ravasin päivystyksessä harva se päivä. Siis en nyt yritä sanoa kiertoilmauksin että mua olisi vedetty säännöllisesti turpaan himassa ja viety kokoonkursittavaksi, vaan putoilin ja kaatuilin ihan itse rappusista ja kiipeilytelineistä kerran viikossa. Tässäpä myös jotain hyvin henkilökohtaista, josta mainitsemista toivon mukaan en tule katumaan valtavasti; ikävuosinani ~12-16 läpikävin kaikki olemassaolevat syömishäiriöt ja tätä kautta olin terken vakiasiakas ajoittain. Luullakseni juuri tuosta johtuen keksin 17-vuotiaana että hoitoala on mun juttu. Julkisella puolella mua kohdeltiin toisinaan niin tyhmästi ja ammattitaidottomasti, että sain jonkin kimmokkeen haluta tehdä itse paremmin. Ja ehkä sieltä on peräisin lekurifobianikin.

Nykyään hoidan harvinaiset terkekäyntini ilman varsinaista kauhua, mutta hampaat irvessä ja vastenmielisin fiiliixin. Suhtautumiseni minua hoitaviin henkilöihin on aina jälkeenpäin ajateltuna kovin kriittinen, kyylään raivolla sitä kuinka mut otetaan vastaan, puhutellaan ja huomioidaan. Siksi kai, että em. piirteet ovat asioita, joihin itse kiinnitän töitä tehdessäni kovin huomiota.

Työsuhteeni loppuu pian ja mulla on etukäteen jo ikävä. Herttainen omapotilaani tunnusti minulle hetki sitten olevansa profeetta. Mikäs siinä, tämä olisi kieltämättä aika järkeenkäypä ratkaisu kysymykseen, onko 21.12.12 se päivä, jolloin alkaa uusi aikakausi tai maailmanloppu. Kysyin mieheltä, notta eikö se profeettuus ole aika vastuullinen tehtävä. Hän ei kertomansa mukaan tunne oloaan paineistetuksi. A man's got to do what a man's got to do. Hulluna eläminen voi näköjään olla aika mukavaakin. Sitä vaan herää eräänä aamuna ja huomaa olevansa uusi maanpäällinen vapahtaja. Kätevää. Heti perään pyydän anteeksi, että käytin sanaa hullu, ja tupla-anteeksi vitun huonosta huumorintajustani, suututin äitinikin eilen pohjalimaisen kehnolla läpällä, jolta olen sentään perinyt tasottoman käsitykseni komiikasta. En tiedä mikä mua vaivaa.

[katkeraayksinäisenulinaa]Pitkäaikaisin ystäväni ei muistanut milloin mulla on syntymäpäivät. Synttärilahjaksi toivon, että joku haluaisi tavata mut ihanuuteni tähden, ja tykkäisin myös omasta shakkipelistä. En ole ollut satoihin vuosiin tekemisissä muiden kuin muutaman exän ja työtovereiden kanssa, en muista miten ihmisten kanssa kommunikoidaan. Ugh. [/katkeraayksinäisenulinaa] Ja ai niin, pääsen pois idästä.

kolomattasilmäälipaisepa

Olen vanginnut itseni asuntooni lumikinosbarrikadien keskelle. Ehkei mikään ole niin turruttavaa ja synkistävää kuin että ilta alkaa kolmelta iltapäivällä ja tämä jatkuu toukokuuhun asti. Seuraelämäni pitelee jo asetta ohimollaan. Koko joulun, välipäivät, synttärini ja uudenvuoden vietän töissä, ja hyvä niin, lahjaksi toivon lisäelämiä ja repullisen jonkinlaista energiaa tai ainakin jotain sellaista, että jaksaisin etsiä sitä, sen sijaan että edes aidan matalimman aisan alittamisenkin sijaan jään vain lojumaan kasvot mudassa ja vetämään keuhkot täyteen kuraa.

Aihe, josta haluan muuten vain höpistä vastaheränneen uneliaana:
Psykiatrisissa sairaaloissa on hätätilanteita varten iso elektroninen hälytysjärjestelmä, joka toimii työtakkeihin kiinnitetyllä pienellä vempeleellä. Nappia painamalla aiheutuu hälytys kaikille järjestelmän piirissä oleville osastoille, joka tarkoittaa korviarepivää piipitystä. Hälytys tehdään vaara- tai uhkatilanteissa, jolloin tarvitaan pikaista lisäapua muilta osastoilta, vaikkapa eristämiseen, pakkoinjektiolääkintään, et cetera. Joka osastolta irtoaa tällöin avuksi miehityksestä riippuen 1-2 hoitajaa, mielellään fysiikan vuoksi miehiä  Käytävillä on pienet diginäytöt, jotka kertovat hälytyksen alkuperän helpoilla, mutta itse tilanteessa raivostuttavan vaikeastitulkittavilla koodeilla.

Tässä syy miksi välttelen mahdollisuuksien mukaan hälytyksiin vastaamista, älkää nyt naurako tai osoitelko, mut jään joka kerta panikoimaan ja pähkäilemään koodia ja sen tulkitsemista niin pitkällisesti, ettei minusta kohta ole enää mitään hyötyä. Lähiaikoina olen ottanut itseäni niskasta ja skarpannut näissä tilanteissa, sisäistänyt edes puolet numerokirjainsekamelskasta ja ihan vaan ottanut jalat alle kun suunta on suurinpiirtein selvä. Onneksi voin luottaa siihen, että juoksemaan lähtee myös pataljoona hoitsuja, jotka on olleet talossa niin pitkään etteivät erehdy ja tietävät nanosekunnissa jopa mihin huoneeseen kaikista osastoista ja rakennuksista ovat menossa.

Ja eilisen jälkeen päätin ostaa mahd pian oikeaoppiset ja tarkoitukseen sopivat työkengät; lähdin tukka putkella hälypaikalle, juoksin puolitoistametrisenä pygminä kahdeksan koripalloilijan kokoisen kaapin kanssa umpijäisen pihan poikki (mielessä pyöri lähinnä, että olipa hyvä kun juuri minä olen paikalla, eiväthän he pärjäisi mitenkään ilman minua jotain stiletillä huitovaa nistiä vastaan), enkä oikein onnistunut saavuttamaan tilanteeseen vaadittua orietoitumista ja vakavuutta, sillä luistelin seitsemän euron muovitollukoillani koko matkan lennokasta siksakkia. Arvokkuuteni karistua viimeistä kikkaretta myöten pitkin pihamaata, selvisi että vaaratilanne oli ohi. Tavallisesti pelkkä hälytysääni saa aikaan adrenaliinipurskahduksen elimistössäni, tässä ei ollut minkäänlaista tolkkua. Kun vakavoituminen väistyi, työkaverini päästi pidätellyn minulle osoitetun huutonaurunsa kyyneleet poskilla. Kieltämäti aika keventävä lopetus aamuvuorolle.

Ei mulla tainnut muuta asiaa olla. Hassua, että jokaisen postauksen tuhannen kirjoitusvirheen jälkeen päätän oikolukevani seuraavan tekstini, mutta se jää aina tekemättä. Tykkään kai eniten raadollisista ajatuspieruista. Antaa männa.

kollektiivinen onni

Eräs iltavuoro oli täynnä epämääräistä kihinää ja kuhinaa. Ja somatisointia. Lyhykäisyydessään somatisointi tarkoittaa psyykeperäisiä fyysisiä kipuja tai oireita ilman ruumiista lähtöisin olevaa syytä. Monella meistä mattimeigäläisistä on kokemusta stressihedarista tahi ribalista. Häiriötyyppistä somatisointia esiintyy monasti mt-häiriöiden yhteydessä, eritoten masennus- ja ahdistuneisuushäröpotilailla ominainen riesa. Psykiatrian puolella vanha tuttu kaveri naisten vaivana, aikoinaan hysterianakin tunnettu. Ja se siitä.

Suihkutin potilasta, joka sisäänkirjautui muutama päivä takaperin, ja tullessaan hänellä oli hassuja paukamia, joista kukaan ei niin välittänyt, umpipsykoottisuus vaati enemmän huomiota. Kollegani vilkaisi niitä silkasta mielenkiinnosta ja poistui huoneesta kasvoillaan jonkinlainen ... ilme.
" Ne taitaa olla lutikanpuremia. " Vaihdoin vaatteeni juosten ja menin kylpemään käsidesiin, niinkuin siitä olisi ollut jotain hyötyä. Perääntyneenä pukuhuoneen nurkkaan katselemaan riisumaani hyi-vittu-miten-inhottavaa-hyönteisiä-kihisevää vaatemyttyäni mietin, että tekisin mitä tahansa jos mulla olis ollut kasa tuohta ja bensiiniä sytkärin lisäksi. Joskus sorrun pieneen liioitteluun ja ylireagointiin, sitä en kiellä, mutta se että todella onnistuin lutikoita ajattelemalla synnyttämään kämmensyrjääni kutisevan punoittavan paukaman on jo jotain hysteriaakin mielettömämpää psykosomaattista taikaa. Kutisin päästä varpaisiin niin lohduttomasti, että toivoin pääseväni lepareihin ennenkuin raavin silmät päästäni. Päivystävä lääkäri totesi potilaan paukamien ei-olevan hyönteisperäisiä. Pattini laskeutui. Kutina lakkasi. Olin onnellinen, ja tunsin itseni idiootiksi.

Somatisointi on mitä kiehtovin härö, etenkin kun se yltyy ja kroonistuu F45.0:ksi. Tai ylipäänsä kroonistuu keskeiseksi mt-häiriön oireosa-alueeksi. Monasti masennuspotilas tarkkailee ja kuulostelee kehoaan runsaasti ja säikähtää pienintäkin muutosta luuppien ja suurennuslasien kanssa, ja yltyy havainnoimaan fysiikkaansa pakkoajatusten kautta: " Vatsa ei toimi kunnolla, minulla on paksusuolensyöpä. Jollain sukulaisellani on ollut se." Se, että tarkastelu pakkautuu pakonomaiseksi ja elämää hallitsevaksi yleensä vaatii pohjakseen jo suurempia ongelmia todellisuusorientaation suhteen.

Jokainen meistä on varmaan ainakin joskus tutkinut jotain silminnähtävää muutosta ihollaan tai tuntenut jossain jotain uutta ja kummallista, pienen hetken johtopäätös on "hyvä luoja, mulla on syöpä. tää on varmasti merkki syövästä. ja oonhan mä ollut viimeaikoina tosi väsynytkin! tai sit keliakia ja aivokalvontulehdus." Somatisaatioajattelu on satunnaisena normaalia terveelle, stressaantuneelle ihmiselle.

Ihmisotuksen itsesuggestio on mieletön juttu ja pelko ruokkii pelkoa. Plasebolääkkeistä on puuhattu kattavia tutkimuxia jo pitkään. Tahdonvoimalla voi siis lopettaa tai lievittää kipua, sen lisäksi että tahdonvoimalla on mahdollista sairastua. Psykoottisuus voi boostata somatisoivan potilaan oikeasti esim jalattomaksi vuodepotilaaksi. Käsittelen asiaa erään ääritapauksen kautta, jota hoidin vähän aikaa, ääritapaus siksi että psykoottisen masennuksen lisäksi hänen ajatteluaan hallitsee tuntemattomaksi jääneen persoonallisuushäiriön koura. Ja juuri hänen takiaan somatisointi jäi kummittelemaan mieleeni pelottavan tuhoisana oireena.

Mielestään hänen  koko kehonsa päästä varpaisiin oli tulehtunut etenkin vatsanseutu ja jalkojen lihakset. Kävelemisen hän oli lopettanut kokonaan ennen sairaalaan tulemista. Hänen jaloissaan ei ollut mitään vikaa. Terveyskeskuspäivystyksessä ravattiin ambulanssilla joka päivä, joka kerta hän oli vilpittömästi sitä mieltä, että kuolee hetkenä minä hyvänsä eikä kukaan vittu osaa auttaa, turhaan ottavat labrakokeita ja rtg-kuvia, kukaan ei tajua että hänen on päästävä somaattiselle vuodeosastolle tai hän kuolee. Tämä ihminen tunsi hirviömäistä kipua ilman syytä, jalat tuntuivat katkeavan joka kerta kun niitä liikutti, hän todella huusi ja itki tuskasta kun niitä kosketti. Realiteeteille hän sulki korvansa ja agitoitui "MIKSEI KUKAAN TAJUA" ja pystyi kiihdyttämään vitaalinsa sellaisiin lukemiin, että hänelle oli eettisesti katsoen pakko antaa bout kaikki verenpaine-sydän-kilpirauhas-pillerit yhdellä kertaa. Hän yritti silpoa ranteensakin, mutta ei, hän ei ole psyykkisesti sairas, hänen kehonsa vain on tuhoutunut. Masennustesteihin hän vastasi vailla minkäänlaista perspektiiviä eikä juuri saanut niistä pisteitä, siksi koska uskoi että kaikki on radallaan, kunhan joku vain tajuaisi hoitaa hänen tulehtunutta kehoaan. Hän otti vastaan ja koki kaiken vartalonsa kautta, millään muulla ei ollut hänelle merkitystä.

Mulle jäi vaan käteen iso kasa kysymyksiä; miten ihmiselle käy noin? Kyse on taatusti jostain perustavanlaatuisesta, tyyliin aivojen rakenteellisesta viasta. Neurologisia tutkimuksia ei muistaakseni ehditty tekemään, sillä eräänä päivänä hän käveli lääkärin luo ja ilmoitti hymyssäsuin lähtevänsä nyt kotiin. Hän kyllästyi osastoon ja päätti kotona olevan mukavampaa, joten hän tuli vuorokaudessa terveeksi.

gaskavahkku

Yksitoikkoista yksinpuhelua vailla aihetta, osa # aika mones. Tää aamu on herkullinen, vapaapäivän kunniaksi nukuin just niin pitkään kuin halusin, ilman herätyskelloa. Isosta ikkunasta näin ensimmäisenä puita, jotka olivat yhtäkkiä täysin paljaita ja tulin vitun surulliseksi. Oli niissä vielä vähän lehtiä kun viimeksi muistan katsoneeni ulos. Parvekkeella haisee talvelta. Muistin että pudotin yöllä kukkaruukun sänkyyni, onnistuin ilmoittamaan "vitun vittu" ja pyyhkäisin multakasan sängystäni ja päältäni lattialle, enkä ollut ihan tolkuissani kun tää tapahtui. Aamuni aloitin siis aktiviteetillä jota myös imuroinniksi kutsutaan. Ja kolmella kahvimukillisella. Kerrankin ehdin juomaan enemmän kuin puol kuppia. Näin unia joissa valokuvattiin ja siinäpä kaikki mitä muistan. Jossain vaiheessa oon jaksanut raapustaa äheltää heti herättyäni pätkiä unista, nyt nään unia niin satunnaisesti etten oo varautunut paperilla ja kynällä sängyn vieressä. Unetkin etenevät kausittain, välillä nään niitä runsaasti ja selkeästi joka yö, ja välillä en ollenkaan.

Jonkin tovin mielialani on ollut jo neutraalimpi, ellei jopa tyyni ja tyytyväinen. Leposykkeeni ei ole enää sata. Joo, tykkään mittailla verenpaineitani huvikseni. Mietin yhä millaista tekemistä kyhäilisin talvea varten, huomasin Keharikaveriyhdistyksen hakevan lisää tukihenkilöitä. Pläräsin niiden suppeahkoja nettisivuja ja kiinnostuin ainakin vapaaehtoistyöstä.

Seestynyt pääkoppani selittynee varmaankin myös työkuvioiden selkiytyneisyydellä. Muutaman oman potilaani uloskirjoitus lähestyy ja tuntuu palkitsevalta nähdä heidän koostumisensa. Tää kuluva viikko on osastolla hektisempi kuin ikinä. Kivittäkää teinipoikaääliömäisyydestä, mut toinen lääkäreistämme on niin vitun kuuma etten joskus malta ööö pysyä housuissani. Pysyn kuitenkin.

Yks lempijuttujani on käydä laitoshuoltajien joukon kanssa tupakalla. He ovat niin erilaisia kuin hoitajat. Yhdellä vakilaikkarilla on valloittava kähisevä röökimuijakäkätys. Toisella on koira josta hän rupattelee lempeään sävyyn aina kun joku jää kuuntelemaan. Kolmas vakkari on lihava lesbo joka ei kykene avaamaan suutaan ilman että piilovittuilee edes hieman. Neljäs on laiha, vanha ja silmiinsattuvan blondattu, jolla on naama aina norsunvitulla, joka saattaa tuntua luotaantyöntävältä eikä välttämättä houkuttele ottamaan kontaktia. Kerran laastaroin hänet kun sormellensa oli tapahtunut jotain ja luonnollisesti höpisin siinä sivussa jotain yhdentekevää automaattisesti. Aloin pitää hänestä. Hän on vilpitön. Kahdenkeskeisellä yhteisröökillä ajattelimme ääneen ällöttävää vanhustenhuoltoa ja hän kertoi kuolemaatekevästä vihanneksen tasolle dementoituneesta äidistään ja alkoi itkeä.

Enkä uskokaan että täältä löytyy sellaisia ihmisiä, jotka nyt vain ovat syntyneet persoonaltaan kiukkuisina ja inhottavina. Haluun ainakin uskoa että alunperin ihmisen on tarkoitus tykätä elämästä ja muista ihmisistä.

mellitus mellitus

Nyt seuraa hämmentynyttä, oikolukematonta yksinpuhelua: Isossa talossa on isoja viranhaltijoita, isoine struktuurifantasioineen ja hallinnollisinetaloudellisine tavoitteineen. Protokollapyramidin ylimpänä killuu joitain hoitajalle ratkaisevia mutta ei-henkilöityneitä nimiä, tietynkokoinen budjetti ja en-tiedä-kenen puuhaamia strategisia suuntauksia. Sitten ylilääkäreitä ja ylihoitajia, joista olen tavannut henkilökohtaisesti yhden. Hänellä on hieno nimi. "Ylempänä", kuten sanotaan, päätetään mm. tavoitteellinen hoidon pituus, toki myös jonottajia silmälläpitäen. Henkilökunnan palaverissä tunnelma oli jotain kireän tyytymättömyyden, nöyryyden ja silkan vittuuntuneisuuden ristiaallokkoa. Olin itse vain varpaillani. Kaikki tuntuivat olevan yhtä mieltä siitä, että ilmapiiri on muuttunut paskaksi, vaikka hoitajia on nyt enemmän kuin vuosi sitten. Olin juuri ehtinyt täyttelemään koko talon työolokyselyn ja jaksanut taas ylistää ja kertoa olevani tyytyväinen.

Kahvipöytäväen yksimielisyys paskasta ilmapiiristä tuntui vieraalta, mutta toisaalta minun kokemukseni eri yhteisöjen ilmapiiristä perustuu ihan eri aloille sekä opiskelijan näkökulmaan. Voi olla että käsityseni "paskasta ilmapiiristä" edustaa jotain aivan muuta kuin mitä nämä ihmiset ovat nähneet. Musta on ääriharvoin ikävää tulla töihin. Moni heistä nimesi yksimieliseksi syyksi ilmapiirin synkistymiselle kiireen, joka on aiemmasta poikkeavaa ja joka on kovasti kiinni juurikin noista tyypeistä siellä yläkerrassa. Tän mä voin allekirjoittaa, vaikka mulle riittää toistaiseksi että työkaverit on keskustelevia ja hienoja tyyppejä yksilöinä ja tiiminä. Hoitoaikoja on pyritty lyhentämään ja tavoitteet ovat siihen nähden epärealistisia. Tosin vastapainona ihmisistä on tuntunut hyvältä hoitoryhmän monimuotoistuminen uusien hienojen strategioiden myötä; enää ei tarvitse pelätä, että jos on itse vapailla tahi sairaana, oma potilas ja omat työt olisivat yhtälailla "heitteillä" kuin aiemmin. Hoitoryhmä on paisunut ja nykypäivänä on itsestään selvää, että tämän termin alle sisältyy moniammatillisen tiimin lisäksi potilaan oma sosiaalinen verkosto ja kolme hoitajaa.

 Mun on vaikea tutkailla vuoden 2012 erikoissairaanhoidon tilaa kriittisesti verrattuna Nikkilät ja Kellokosket nähneisiin aitoihin hc-mielureihin jotka ovat olleet mukana puolet 1900-luvusta psykiatrian piirissä. En osaa olla tyytymätön nyt, kun en ole itse joutunut sopeutumaan muutoksiin vuosien vieriessä, ja taatusti hyvä niin. Hiljan oloni on ollut tukala osastollakin, omapotilaani asuntoasiat ovat olleet heikolla tolalla ja sosiaalityöntekijä heittäytyi sadan vuoden saikulle. Potilaan hoitava lääkäri juoksee perässäni ja läähättää uloskirjoituksesta tajuamatta etten voi yksittäisenä ihmisenä kyhätä kenellekään uutta elämää kahdessa viikossa. Ajoittain tuntuu, että juuri nuo eniten ja pisimpään opiskelleet tyypit käsittävät käytännöstä vähiten, etääntyvät itse hoidosta kun ainut kosketus siihen on enää muisto 25 vuoden takaa. Sisäinen kiusattu lapsoseni rääkäisee "TEE ITE PAREMMIN!"

Nunu on tyyntynyt ja se on mun paras ystävä, enkä ole tavannut yhtä hyväntuoksuista ja ilmeikästä koiraa ikinä ennen. Ja mun pitäis varmaan rakastua tai innostua jostain ihan järjettömästi, olo on niin levottoman alakuloinen.

gore

"Olen pakannut valmiiksi. Minua pelottaa hirveästi mutta tiedän että Jumala tietää mitä tekee. Kaikki kuolevat joskus ja minä kuolen tänä yönä. Piikittäjä tulee. Hän tulee ja antaa minulle tappavan piikin kun minä nukun."

Hän hymyilee tummat silmät kosteina ja helvetin väsyneinä. Tuntiessaan olevansa suojeltu ja turvassa hän vajoaa tyytyväiseen kipulääketurtumukseen, eikä huomaa ettei jaksa hengittääkään. Asuttamastaan utopisesta aivokemia-avaruudesta vuotaa hänelle tuttua kauhua rukoukseen jota hän kuiskii uupununeena. Hän sanoo kolmesti amen. Eikä vieläkään rauhoitu. Kuplassa on niin pelottavaa eikä koskaan tyyntä ja mukavaa. Hänen kuuma kätensä rutistuu voimattomasti sormieni ympärille.

"Tulethan sinä vielä katsomaan minua tulethan?"

"Tulen, mennään yhdessä iltapesulle. Jos et saa unta, kerro sitten yököille."

"Tuletko sinä aamulla?"

Tulen. Tulen kun kiskon itseni ulos aamuyöllä paikasta, jonka kaltaisessa hän vapisee itkee ja odottaa pääsevänsä  Herransa syliin. Siinä sylissä hän lakkaa pelkäämästä eikä enää milloinkaan kärsi kipua. Hän kävelee omilla jaloillaan ja lopettaa rukoilemisen. Tulen, kuuntelen yöraportin joka kertoo hänen ja seitsemäntoista muun nukkumattomuudesta, injektioista, nukahtamislääkkeistä ja virtsanäytepurkeista. Tulen, ja olen hänelle ainoa ihminen maailmassa, joka istuu vuoteen laidalla hetken vain häntä varten. Ylihuomenna kärsimystä tulee katselemaan joku toinen.

 Hän laittaa vesilasiin monta sokeripalaa enkä ymmärrä miksi kieltäisin sen. Koko vartalo on valmiiksi käyttökelvoton ja pääkin suurimman osan ajasta.

Kun muhun tarraudutaan paniikin antamilla puristusvoimilla silmämunat itkusta verestävinä, silitän olkapäätä ja autan hengittämään huolella paniikkia vastaan, puhun ja hengitän, ja hänkin hengittää. Monet heistä ovat osastolla vieroittautumassa bentsoista. Olisi liian helppoa ruokkia riippuvuutta. Olisi niin väärin ruokkia riippuvuutta vetoamalla kiireeseen. Kuinka potilaslähtöistä, olla osa hoitoa siirtämällä parantumista. Tosin osa ei parane koskaan. Ja jokin osa ei koskaan etsi hoitoa. 

Eilisessä kehityskeskustelussa annoin ja sain paljon positiivista palautetta. Selailen jo nyt puoliahkerasti ilmoituksia, joissa tarjotaan jotain muuta työtä seuraavalle vuodelle. Olen sentimentaali-aksolotli. Solmuja, solmuja monta. 

kevytkerma

Odottelen, että päivystävät lääkärit vaihtavat vuoroja ja saan puheluni läpi. Omapotilaani on vaikeahoitoinen, iltavuoro oli hirveä ja omat keinoni alkavat olla lopussa. Hän ei syö, ei juo, ja sylkee lääkkeet suustaan. Osa yöunista lipui saavuttamattomiin ahdistuessani kotona siitä, etten saa häntä toimimaan yhteistyössä. Vien harvoin töitä tuolla tavoin kotiin, mutta tässä kohtaa kun potilaan oppositio aiheuttaa hänelle hengenvaaran, en mahda mitään sille että asian pyörittely ei jää vain osastolle. Turhauduin hänen vuokseen heti aamusta niin, että tirautin piilossa kyynelen tai pari. Tällaisen asian tunnustaminen tuntuu vittumaiselta, siitä huolimatta että tiedän olevani herkkä ja luonnollisesti siedän epäonnistumista heikommin univajauksessa. Hän on hyvin sairas, enkä voi tehdä sille enempää kuin osaan, se on myös tosiasia.

Opiskelun ja ennenkaikkea työssäoppimisten aikana minun on täytynyt pohtia lukuisia kertoja sietokykyäni ja ehkä sitäkin, yritänkö änkeä väärälle alalle, olenko vain itsepäinen paska jolla on liian iso, itsepäinen ego lopettamaan ja keksimään jotain muuta. Minun on täytynyt myös kyseenalaistaa mielenterveyteni, mut on haukuttu lyttyynpystyynpaskaksi sekä ylistetty ja kehuttu korvat ja posket punaisiksi, olen myös ollut pari kertaa lähellä lopettamista. Tekeepä mieleni ihan tilittää asiasta tässä joutenollessani. Ensimmäinen kenttäjakso ensimmäisellä luokalla tapahtui esikoulussa, tästä on jo muutama vuosi aikaa, muistan saaneeni keskivertoarvostelun, ja muistaakseni ongelmia ilmeni ohjaustilanteissa, en ole tänäpäivänäkään kovin kärkäs ja harvoin onnistun kaivamaan itsestäni mitään kovin auktoriteettistä. Ja inhoan lapsia, tämän en luonnollisesti antanut näkyä. Toinen kenttä sijoittui vuodeosastolle, tämän ajattelu saa yhä niskavillat pystyyn. Kaikki oli hirveää, ällöttävää, tuskallista ja helvetin epäinhimillistä. Koko työryhmä oli selkeästi ollut alalla, samassa talossa, samalla osastolla liian kauan ja alkaneet silminnähden inhota työtään ja kaikkea siihen liittyvää. Tästä pääsin nipinnapin läpi.Viimeisessä yövuorossa pimahtaneen oloinen vakiyökkö hyökkäsi verbaaliset nyrkit ja stiletit ojossa kimppuuni. Oli minussakin ihan tarpeeksi vikaa, en vaivautunut loppupuoliskolla hirveästi näyttelemäänkään innostunutta tai oppimisen riemua. Kohtelu oli ajoittain aika perinteistä "se on vaan opiskelija"-luokkaa. Tuseeraa, siivoa ulosteet lattialta, vittu sä oot perseestä, häivy mun silmistä, siivoa ulosteet lattialta, opiskelija on hyvä ja menee vastaamaan kaikkiin soittokelloihin kun me juodaan tätä kahvia seuraavan tunnin ajan ja puhutaan susta paskaa. Itkin loppuarvioinnissani enkä ymmärtänyt miksi olin sietänyt sen loppuun asti. Itkin muutenkin joka päivä. Tässä oli varmaan kosolti mukana sitä persoonalleni ominaista JOUSTAVUUTTA.

Kolmas työssäoppiminen oli palvelutalossa. Jakso meni ihan ookoosti eikä jättänyt huonoja eikä hyviä muistoja. Löysin hiljattain erään potilaan kuntoutussuunnitelman, jonka silloin tein, ja täytyy sanoa että se on tokaluokkalaisen tekemäksi erinomainen. Niin, ilmapiiri oli kyllästynyt ja työote liukuhihnamainen. Opiskelijoihin tosin suhtauduttiin pääsääntöisesti mukavasti.

Koulutusohjelmavuonna, siis kolmantena, löysin kertarytinällä sen mitä olin odottanutkin, häivähdyksen siitä jota kutsumukseksi nimitetään. Pääsin työssäoppimaan psykiatriseen kotihoitoon ja tunsin oppivani osaavassa ohjauksessa valtavasti ammatillisen psykiatrian alkeista. Kuluneen kevään työssäoppiminen psykiatrisessa sairaalassa meni ihan vituilleen. Puolustelen tätä hieman sillä, että elämäntilanteeni, oma mielialani ja jaksamiseni oli pitkin vittua, ja tässä rehellisyyspuuskassa tunnustettakoon, että olin vähällä saada hylsyn koko paskasta. Pahoittelut rumasta kielenkäytöstä. Kiskoin itseni pakon edessä innokasmotivoitunutopiskelija-taajuudelle ja pääsin läpi. Sekin vaati vähän itkemistä, ja oli jäätävä kolaus itsetunnolle, uskoin että jos siviilielämäni olisi helpompaa tai vähemmän kuormittavaa, olisin suoriutunut jaksosta hienosti. Ympäristö oli opiskelijalle mitä monipuolisin ja runsain.

Enkä vieläkään osaa sanoa, onko ammatinvalinta täsmälleen oikea, ja miltä pohjalta pystyisinkään sitä määrittelemään. Herkkyyteni on yhtä aikaa etu ja haitta. Se monipuolistaa työotettani, mutta on toisaalta lamauttavaa ja jarruttavaa. En pysty tekemään yhteenvetoa. Oleellista on se, että työsopimustani jatketaan vuoden loppuun saakka, ja tuntuu järjettömän hyvältä saada tehdä täyspäiväisesti työtä, joka tuntuu omalta, kiehtovalta, antoisalta ja joka ruokkii mielenkiintoani ja ihmiskäsitystäni ja itsetuntemustani jatkuvasti, vaikka toisinaan vyöryykin harteille liian raskaana.  Loppu.