torstai 6. joulukuuta 2012

kolomattasilmäälipaisepa

Olen vanginnut itseni asuntooni lumikinosbarrikadien keskelle. Ehkei mikään ole niin turruttavaa ja synkistävää kuin että ilta alkaa kolmelta iltapäivällä ja tämä jatkuu toukokuuhun asti. Seuraelämäni pitelee jo asetta ohimollaan. Koko joulun, välipäivät, synttärini ja uudenvuoden vietän töissä, ja hyvä niin, lahjaksi toivon lisäelämiä ja repullisen jonkinlaista energiaa tai ainakin jotain sellaista, että jaksaisin etsiä sitä, sen sijaan että edes aidan matalimman aisan alittamisenkin sijaan jään vain lojumaan kasvot mudassa ja vetämään keuhkot täyteen kuraa.

Aihe, josta haluan muuten vain höpistä vastaheränneen uneliaana:
Psykiatrisissa sairaaloissa on hätätilanteita varten iso elektroninen hälytysjärjestelmä, joka toimii työtakkeihin kiinnitetyllä pienellä vempeleellä. Nappia painamalla aiheutuu hälytys kaikille järjestelmän piirissä oleville osastoille, joka tarkoittaa korviarepivää piipitystä. Hälytys tehdään vaara- tai uhkatilanteissa, jolloin tarvitaan pikaista lisäapua muilta osastoilta, vaikkapa eristämiseen, pakkoinjektiolääkintään, et cetera. Joka osastolta irtoaa tällöin avuksi miehityksestä riippuen 1-2 hoitajaa, mielellään fysiikan vuoksi miehiä  Käytävillä on pienet diginäytöt, jotka kertovat hälytyksen alkuperän helpoilla, mutta itse tilanteessa raivostuttavan vaikeastitulkittavilla koodeilla.

Tässä syy miksi välttelen mahdollisuuksien mukaan hälytyksiin vastaamista, älkää nyt naurako tai osoitelko, mut jään joka kerta panikoimaan ja pähkäilemään koodia ja sen tulkitsemista niin pitkällisesti, ettei minusta kohta ole enää mitään hyötyä. Lähiaikoina olen ottanut itseäni niskasta ja skarpannut näissä tilanteissa, sisäistänyt edes puolet numerokirjainsekamelskasta ja ihan vaan ottanut jalat alle kun suunta on suurinpiirtein selvä. Onneksi voin luottaa siihen, että juoksemaan lähtee myös pataljoona hoitsuja, jotka on olleet talossa niin pitkään etteivät erehdy ja tietävät nanosekunnissa jopa mihin huoneeseen kaikista osastoista ja rakennuksista ovat menossa.

Ja eilisen jälkeen päätin ostaa mahd pian oikeaoppiset ja tarkoitukseen sopivat työkengät; lähdin tukka putkella hälypaikalle, juoksin puolitoistametrisenä pygminä kahdeksan koripalloilijan kokoisen kaapin kanssa umpijäisen pihan poikki (mielessä pyöri lähinnä, että olipa hyvä kun juuri minä olen paikalla, eiväthän he pärjäisi mitenkään ilman minua jotain stiletillä huitovaa nistiä vastaan), enkä oikein onnistunut saavuttamaan tilanteeseen vaadittua orietoitumista ja vakavuutta, sillä luistelin seitsemän euron muovitollukoillani koko matkan lennokasta siksakkia. Arvokkuuteni karistua viimeistä kikkaretta myöten pitkin pihamaata, selvisi että vaaratilanne oli ohi. Tavallisesti pelkkä hälytysääni saa aikaan adrenaliinipurskahduksen elimistössäni, tässä ei ollut minkäänlaista tolkkua. Kun vakavoituminen väistyi, työkaverini päästi pidätellyn minulle osoitetun huutonaurunsa kyyneleet poskilla. Kieltämäti aika keventävä lopetus aamuvuorolle.

Ei mulla tainnut muuta asiaa olla. Hassua, että jokaisen postauksen tuhannen kirjoitusvirheen jälkeen päätän oikolukevani seuraavan tekstini, mutta se jää aina tekemättä. Tykkään kai eniten raadollisista ajatuspieruista. Antaa männa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

JOTENKIN

Oma valokuva
kroonisesti jämähtänyt norsunvittu-autistihatuksi. en tuu kaikkien kanssa toimeen, vaan näyttelen tarvittaessa helposti lähestyttävää ja miellyttävää olentoa. ulkoilmatapahtumissa pitää mun mielestä saada tupakoida. blogilla ei ole keskeistä ideaa, kunhan oksennan tänne jotain silloin tällöin. työkseni hoivaan ja kylvetän organismeja, joiden spyyke ei ollut yhtä kestävää materiaalia kuin elämä. kuvat oon ite ottanu!! joskus käytän liikaa huutomerkkejä.

Lukijat