jollet osaa uida älä mene mereen

Tahdon luovuttaa, en jaksa, en voi, en pysty. Olen tapellut ja itkenyt ja ollut lohduton. Twistannut strobovaloissa barbra streisand halunnut että se jatkuis aina, edes aamuun, mut katoan vuorokauden vaihtuessa ja kuvittelen tekeväni oikein. Kuvittelen yrittäväni auttaa itseäni etsimällä lisää työtä, äiti lupasi auttaa mua lähtemään en tiedä mistä otan itselleni tahdonvoimaa. Koko viikonlopun vei saada se rauhoittumaan ja piilotin sille tupakan mun kirjahyllyyn. Sillä on keuhkoahtaumatauti ja joskus kuten nyt tuntuu että se on sille ihan oikein. Puolen tunnin päästä mulla on aika kuraattorille, ei en oo työssäoppimassa nyt, katso nyt kun kuvittelen auttavani mua.
Isvara tahtoo että vien sen Vastavirralle ja se tulee Helsinkiin viikonloppuna.

epÄkäslihas

Antakaa anteeksi koulu-aihe, mä en ainakaan jaksa tavallisesti lukea kenenkään tekstejä koskien opiskelua ja veikkaan aika monen skippailevan aiheen yhtä mutkattomasti. Mut istun täs mun pikkuveljen koulutusopas 2011-luettelo sylissä ja olen yhtä aikaa innoissani ja vittuuntunut, yhteishaku alkaa kuulemma tulevalla viikolla.
 Josta tulikin mieleen että tän blogin aikasäädökset ei ihan toimi, kellonaikoja vilkaisemalla saa sellaisen kuvan etten nuku koskaan. mutta: Mulle tuli yöllä sellainen hassu oivallus että mun burnout-tuntemuxet ja vastaavat turhautuneisuudenolotilat johtuu siitä että mä opiskelen väärää alaa. Tarkennuksena = lähihoitajaksi.

Olen tällä hetkellä opintojeni puolivälissä. Olen selviytynyt monen monesta kuvottavasta, hikeäirrottavasta, sisälmykset ympäriinsä heittelevistä selkäpiitäkarmivista tilanteesta työssäoppimisjaksoillani, tässä kohtaa pääsemme mahdolliseen ongelmani ytimeen, joka ei ole opiskelussa. Opiskelu on kivaa, TOP-jaksojen aikana kehittyy voimakkaita antipatioita muita ihmislajin edustajia kohtaan, erityisesti jos ne ovat yli 60-vuotiaita, lähihoitajia, vuoteeseen hoidettavia tai muuten vaikeita ihmisiä. Tässä kohtaa mun täytyy pyytää anteeksi ihan muodon vuoksi. Kolme TOP-jaksoa suorittaneena toivon että jonain päivänä meidän pikku yhteiskunta mahdollistaisi eutanasian vailla rajoja. Enempää en pureudu aiheeseen, inhoan tätä kun hukkaan punaisen langan niin helposti!

Olen tiennyt ehkä vuoden etten aio työskennellä alalla, olen tykännyt oppilaitokseni yleissivistävästä opetussävystä, tykkään istua luennolla ja tehdä muistiinpanoja. Mut viime lokakuun jälkeen kun jouduin vittumaisimpaan ja kuormittavimpaan työssäoppimispaikkaan tähän mennessä, luulen että siitä eteenpäin koko ala lakkasi olemasta musta enää yhtään kiva, enkä tajua miksi mun pitäisi paiskia töitä tuon paskan eteen enää ihan vaan oppimisen riemun takia. Haluan edelleen tutkinnon, mut haluun ettei mun tarvitse itkee ja ahdistua sen vitun tutkinnon takia. En osaa selittää tätä sen paremmin mut haluun hakea pois tuolta. Nyt puolentoista vuoden jälkeen tajuun vähäsen ettei musta ole lähihoitajaksi. Vittumaista sanoa noin, koska monet asiakkaat on kertoneet mulle silmät hymyillen toista ja kuvittelen tylsästi että ne tietää sen parhaiten. Mut haluun taas nauttia opiskelusta! Tekisin sitä mielelläni vaikka loppuelämäni jos löytäisin sellaisen alan joka ei tapa mun mielenkiintoa heti. Lukiossahan mä en oo koskaan ollut. Pelkkä ajatus on kihelmöivän jännä. Nyt olen tilitykseni tilittänyt, täytyy poistua ennenkuin innostun yhtään enempää. Helvetti kun tällaset pitkästyttävät aiheet on just nyt ajankohtaisia niin en osaa kirjoittaa mistään jännästä.

gandhi

by LCMDF.  Jos tekisin itse musiikkia, haluaisin käyttää kaikissa mun lauluissa sitä narinaa joka kuuluu kun sellaisen reippailukävelysauvan kärki raapaisee tiivistä lunta, se on yksi maailman siisteimpiä ääniä.

Pitkänmatkanjunien tupakkakoppien tarinat on aina samanlaisia ei koskaan vaihdu, kaikki mua pari sukupolvea enemmän eläneet muistaa hyvin ajan kun kaikissa julkisissa ja yksityisissä tiloissa hemmoteltiin ketjupolttajia omilla tiloilla, tupakkavaunujen paksua savua saattoi leikellä veitsellä ja ravintolassa oli mahdollista tumpata lautaselle jääneeseen salaattikastikkeeseen, mut toista on nykyisin joojoojust ennen lainattiin ulko-ovilla viltitkin tupakoijille (tupakoitsijoille, inhoon tuon sanan taivuttelua) osaan nää päivittelyt ja taivastelut ulkoa mut silti haluan aina sellaisen junan tupakkastoorikopin jos on varaa, niitä pitää saada kuunnella kun hengailee pitkiä tunteja junissa. En osaa pysyä niissä paikoillani muutenkaan, siks harmittaa mun vieressäistujien vuoksi aina kun mun täytyy saada veri kiertämään ravaamalla päästä päähän kaikki vaunut kun istuminen tuntuu tukalalta vaikka matkaeväskirja ois tosi hyvä.

Juna Tampereelta saapui Pasilaan vähän kahden jälkeen, ja mun pitää lähteä töihin about kolmen minuutin kuluttua. Tarvitseeko edes kertoa, että ois kivempi jos ei pitäisi. Mieluummin menisin kierrätyskeskukseen hipelöimään tuoksuvia vaatteita ja etsisin ystävän istumaan mun kanssa kapakkaan, mulla on vielä hetken loma.

Facebook poisti mut jo toisen kerran parin kuukauden naamakirjaamiseni aikana.

nro1

Nimeni on outo nauha ja olen huono bloginylläpitäjä. Olen käyttänyt Livejournalia vuodesta 2004 (tietäähän kaikki mikä se on?) mutta silti tuntuu että käytän julkisia päiväkirjapalveluita jotenkin ihan väärin. En ole ikuna löytänyt minkäänlaista tiettyä teemaa tai genreä päivitysteni aihepiireille, LJ on aina ollut päiväkirja oman pienen elämäni mukana vaihtelevine aiheineen. Olen vuosia halunnut aloittaa blogin koskien jotain aihepiiriä, mutta en taida olla tarpeeksi omistautunut millekään tietylle alueelle jotta osaisin kirjoittaa juuri siitä. Siirryin tänne koska tämä on helppokäyttöisempi kuin livejournal. Olin äsken suihkussa ja ehdin sen aikana muotoilla päässäni mainion ensimerkinnän, mutta kun poistuin sieltä, koko huolellinen hahmotelma oli tipotiessään. Sekin on yksi syy miksi mun blogipäivittely kuseutuu aina, saan ilman näyttöpäätettä tahi paperista päiväkirjaa aina mitä mainioimpia ideoita ja muotoiltua kokonaisia jännittäviä monologeja, ja siinä kohtaa kun olisi aika tallentaa koko setti, mitään ei enää olekaan jäljellä. Huomaa siis, miten yritteliäs olen ollut nämä seitsemän vuotta. Ja juuri nyt mun täytyy mennä laittamaan kananmunat kiehumaan, ihan välttämättä juuri nyt, eli sluibaan tästä jännittävästä ensimmäisen entryn kirjoittamisesta vedoten fyysisiin tarpeisiini, nälän tyydyttämiseen. Niinkuin sluibaan muutenkin kaikesta epämiellyttävästä tai kuumottavasta, etenkin jos siihen sisältyy jonkinlainen vastuullisuus. Ja sitäpaitsi kaveri soitti että mun täytyy mennä viihdyttämään sitä, lupasi mulle kahvidrinkin. Sössön sössön nillin nällin. Seuraava merkintä sisältää tiukkaa asiaa! Ja ehkä kuvan jos toisenkin.