maanantai 16. joulukuuta 2013

tääl on Lieminen

Käydessäni läpi seuraamiani blogeja mua alkoi jotenkin vituttaa, etten oo vaivautunut itse harrastamaan tätä maaliskuun jälkeen. En ite tykkää kälättää puuta heinää ja mulla on useimmiten ollut ideana kunkin entryn kohdalla koota edes jokin teemankaltainen runko teksteilleni, ja kevällä aloitettuani uudessa työpaikassa se vei luonnollisesti paljon energiaa sekä aivokapasiteettia valveillaoloajastani, tunsin itseni ressaantuneeksi muutoinkin ja lopulta tämä bloggausasia taisi vain kuolla siihen, kun mulla ei vain ollut minkäänlaisia ideoita. Voi pojat, oon niin hyvä näissä neljän kilometrin lauseissa.

Teen siis nyt arasti pienen ja typerän yhteenvedon kuluneesta vuodesta ja toivon ettei pitkän pitkä tauko tulisi olemaan enää este kirjoittamiselle:

- Biletin ihan vidusdi kesällä (tämä oli tärkeää)
- Ihastuin
- Löysin koko elämäni piilossa uinuneen heteroseksuaalisuuteni
- Elintasoni laski mutta onneksi säilyin hengissä
- En vieläkään oppinut soittamaan mitään instrumenttia
- Rupesin fanitytöksi
- Opin, että jotta elämänlaatuni olisi hyvä, tarvitsen oikeasti astianpesukoneen
- Biletin kyllä ihan vitusti liikaa syksylläkin
- Oon tutustunut reippaammin ja innostuneemmin uusiin ihmisiin kuin ikinä milloinkaan ja saanut uusia ystäviä
- Aloin vihata naisia aikaisempaa enemmän
- Aloin hajota liian pieneen asuntooni ja paskaan työpaikkaani
- Tämän seurauksena päätin jättää kaiken ja vaihtaa kaupunkia  (joulukuun lopussa)
- Opin tekemään tulen myös haastavissa olosuhteissa
- Kävin kolmessa nyymimiitissä 
- Opin kasaamaan monia erilaisia telttoja
- Lakkasin olemasta kasvissyöjä (vähän kyllä inhottavaa)
- En ole lukenut edes viittä kokonaista kirjaa
- Olen oletettavasti vielä aikaisempaakin burgerimpi ja kyynisempi tyyppi, toisaalta olen myös rennompi ja iloisempi tyyppi? Omituista.

maanantai 18. maaliskuuta 2013

näätä syö sekaravintoa

Tiättekö, kun tää blogi eleli varmaan pari vuotta niin, että lukijoita oli vain pieni hyppysellinen, ja kirjoitin oikeastaan ennemminkin vain itselleni. Nyt kun lukijoiden määrä on kasvanut, ei valtavasti mutta alkumetreihin nähden huomattavasti, multa unohtuu uudestaan ja uudestaan, että jengi on liittynyt tänne varmaan just oikeesti postauksia seuratakseen. Mut mä supertunnollisena ihmisenä aina unohdun johonkin.

Oon suurkuluttanut skottijairkkusolisteja, mielellään pörröisiä ja parrakkaita miehiä. Ja rakastuminen taitaa olla peruuttamatonta, nyt kierroksissa on ukoista pörröisin ja pyylevin Hamish Imlach, ja kimppakivan merkeissä myös Cyril Tawney.

Tämä merkintä jäänee hyvin tyngäksi, mut kai mä yritän tällä myös havahdutella ihteeni säännölliseen ylläpitoon. Mikä ihaninta, kun aurinko näyttäytyy useampia tunteja vuorokaudesta, oon jo kaivannut ihmisten seuraan ja ulkoilmaan. Kulmakahviossa on lipitetty hysteerisesti varmaan 100 litraa kahvia, kun siinä on voinut leikkiä kevättä helmikuusta lähtien, koska joku höntti siellä on sitä mieltä että on ok pystyttää terassi keskellä talvea. Aloitan ylihuomenna 3-vuorotyöt taas ja n. puolentoista kuukauden mitääntekemättömyyden jälkeen vähän ahdistaa, et osaanko enää ikinä herätä aikaisin (aamuvuoroo varten on oltava pystyssä ennen auringonnousua) ja viekö se ehkä mun hengen. Oon jännittynyt ja innoissani. Itsezemppauksen vuoksi shoppailin uudet työkenkät ja pöksyt. Mitä itsepetosta kuvitella että tavaroiden ostaminen auttais yhtään mihinkään.

Haaveilen vapaaehtoistyöstä sijoituslasten - ja nuorten tukihenkilötoiminnassa, mut ehkäpä vaivaudun välittämään fantasioistani vasta kun oon saavuttanut jonkin sortin chillin tasapainon töiden ja siviilin välillä. Ikävöin helvetisti edellistä työtäni ja työkavereita. Muutokset kuumottaa ja motivoi.

perjantai 8. helmikuuta 2013

sally free and easy


 Tässä herkullista ja ravitsevaa ES-hyytelöä, jota myös jonnepuddiksi kutsutaan. Syötyä saatiin ehkä 1/4 kahdesta eri erästä, maultaan puddi oli vain hieman vähemmän vastenmielistä kuin mitä se oli koostumukseltaan. Yritin vähän addiktoitua energiajuomiin mutta siitä ei tullut oikein mitään. Lämmin liivatejauhe aiheutti tuoksullaan traumat läsnäolijoille.


 Yksityiskohta saatanan hienosta seinäkankaasta. Olen valitettavasti niin lyhyt, etten oikein voinut itse päättää minkä yksityiskohdan taltioin liki katonrajassa killuvasta kuvasta. Tämä taitaa olla sänkileukainen leijona.
 Pikku Chaplin, jota olen roudannut matkassa jo monta vuotta. Tuntuu melkein, kuin hänellä todella olisi sielu.

Oleskelin pari viikkoa ilman Internettiä, ja nyt kun olen saanut laajakaistayhteyden takaisin (tapahtui toissapäivänä) olen aika pahoillani siitä että se toimii. Olen ollut vaihtelevan voimakkaasti riippuvainen jo kymmenisen vuotta, silti irtautuminen on aina yhtä mukavaa ja helppoakin. Yhteydettömyys tekee olosta vapaan ja energisen. Nyt olen ollut aika tiukasti juntattuna kiinni tähän jo toista päivää. Henkilökohtaisesti säälin tosin vielä enemmän jengiä, joilla on älypuhelin ja ne nukkuukin se vempele kädessä.

Tunnustan nyt julkisesti, että lapsuudessani suosikkikirjojani oli Maan lapset-sarja. Sarjan pointtina on lihavan kirjailijanmummelin litslätsähtelevien (toisaalta hyvin hillittyjen) seksifantasioiden yksityiskohtainen tilitys piilotettuna n. 30 000 vuotta sitten eläneiden ihmisten elämään, ympäristöön ja khylttyyriin. Jokainen kirja on melkein 1000 sivuinen selonteko siitä, kuinka saatanan kaunis, täydellinen, taitava, älykäs ja hyväkroppainen päähenkilöluolanainen on, ja jokaikinen mies haluaa köyriä sitä. Panemisen (=Emon ilon jakamisen) ja sukupuolielinten ( ja niiden riemullisen monimuotoisten synonyymien viidakon vilistessä silmissä), ohessa vaelletaan erilaisissa luonnonmiljöissä, tutustutaan eri kansojen elintapoihin ja uskontoon, metsästykseen, kasveihin ja eläimiin, seksuaalisiin kieroumiin, esihistorialliseen alkoholismiin ynnä muihin seikkailuihin, joihin päähenkilön jumalainen ylivertaisuus saattaakaan lukijan johdattaa. Kuulostaa ääliöltä, eikö totta? Mitä väliä, kirjailija on upporikas ja teoksia on myyty jäätäviä määriä 80-luvulta lähtien, sarjan ensimmäisestä osasta on tehty elokuva, joka saattaa olla huonoin koskaan näkemäni leffa. Omistan sarjasta 5 osaa, joita nyt jostain syystä keksin alkaa lukea uudelleen, edelliskerralla taisin olla bout 12-vuotias. Kuudetta, eli viimeisintä osaa en tietääkseni ole missään vaiheessa lukenut. Sarja on antoisa tunteikkuudessaan, se huutonaurattaa sivulta toiselle aina kyyneliin saakka, joskus taas myötähäpeäväristykset saavat niskakarvat pystyyn. Suosittelen ihan kaikille.

Soluasumisen jälkeen yksiöitymiseen on ollut aika helppo sopeutua, olin kaivannutkin tätä jo huolella. Parasta tässä on kai se, että voin käydä kusella ovi auki ja paskaisuudesta voin suuttua vain itselleni. Muuton lähestyessä kommuunista aloin jo pelätä sekoamista, tosin pelkään tuon tuostakin sekoamista. Toinen kämppiksistä muutti korttelin päähän minusta, joka on aika kiva juttu sinänsä, ehkä voimme hissuxiin ja varoen saada jonkinlaisen säyseämmän kontaktin kun molemmat on päässy eroon toisesta. Kaikenkaikkiaan ehdin asua siinä neliönmurjussa viiden eri ihmisen kanssa. Ei enää ikinä. Semi karmivaa oli, kun muuan naishenkilö varasi itselleen tyhjää huonetta keväästä lähtien edellisen asukin muutettua pois. Naisen suomenkieli oli ööö välttävää ja hän kommunikoi lähinnä kikattamalla hysteerisesti ja hokemalla etunimeäni. Hän ei kuitenkaan koskaan ollut ilmeisesti muuttamassakaan ja aina asiaa puitaessa löytyi jokin epäselvä tilitys, miksi lykkää Suomeen tulemistaan vielä kuukaudella. Pääsin hänestä lopulta eroon.

Eräässä postauksessani puhuin erikoisesta naapuristani. Hän todella murtui kun sai kuulla minun lähtevän. Viimeistä kertaa tavatessamme (yöllä rappukäytävässä, luonnollisesti) hän todella skarppasi tunnekuohunsa yli, ja kätteli minut miehekkäästi jäähyväisiksi. Tässä Piritorin kulmassa on se hyvähuono puoli, että hänenkaltaisiaan ihmisiä riittää minne ikinä satun katseeni kääntämään.

tiistai 15. tammikuuta 2013

ainoai

Stressi ja paine ei vielä tunnu ihan tappavilta. Itseasiassa ne tuntuvat olevan mukavasti siedettävällä tasolla, johtuukohan tuo siitä notta ajattelen hilpeän nöyrästi, ettei tää taatusti tule menemään niinku Strömsössä. Siis muutto. Työ on aikaisempaan tapaan energianlähde antoisuutensa takia, mut entistä enemmän myös hidaste ja lyttäävä. On inhottavaa kun pimeydessä ei muutenkaan ole jaxamusta revetä hirveästi yhtään mihinkään, mieluiten sitä makaisi vaakasuoralla pinnalla ja kikattaisi Nichole337:lle. Olen paasannut ja ulissut samasta asiasta varmaan jo marraskuusta lähtien ja aion jatkaa valittamista toukokuuhun saakka.

Menin yks päivä fiilistelemään Sörkän autiota kolostani, eteiseen jäi kuraa ja jääkaappiin kaks bisseä. Muistan etäisesti ajan, jolloin paine ja kiire sai mut toimimaan äärimmäisen ripeästi ja tehokkaasti ja paniikki poltti persettä lieskojen lailla. Nykyään kiire tekee musta lähinnä avuttoman (aivottoman) ja lamaantuneen.

Saatoin eilen poikkeuksellisesti omapotilaani kotiin saakka uloskirjoituspäivänä. Tuntui ihanalta työntää mies suoraan vaimon syliin, joka on odottanut puolisoaan kotiin jo pari kuukautta. Oli myös inhottavaa sanoa naamatusten toiselle puoliskolle, että sori, meidän arvion mukaan paranoidisuutta saada todennäköisesti enää ikinä väistymään, mut pärjäilkäähän nyt, tässä reseptit. Jälleennäkemisen ilo oli silti mahtava nähdä.


Tässä kuva lapsuuteni maailmanlemppareinkirjan kannesta, jonka lainasin kirjastosta 4390 kertaa. Ihan muuten vaan. Se on kauniisti kuvitettu. Meen perjantaina haistateltavax Seuren lastenhoitopuolelle, joka on kiherryttävän hassua ja tyhmää koska satun inhoamaan lapsia. Tai en mä inhoa, pidän niitä outoina. Oudoiksi ne muuttuu ehkä siinä kohtaa, kun ne alkavat ottaa kontaktia ympäristöönsä määrätietoisemmin, siis kun ne ovat oppineet muutakin kuin hymyilemään ja itkemään. Siihen saakka ne ovat harmittoman luotaantyöntäviä, eikä minussa herää vauvoja katsellessa mitään samankaltaista söpöysihastuksen läikähtelyä, kuten vaikka eläinlapsia katsellessani. Ihmiset ja oletettavasti muutkin nisäkkäät on tietääkseni rakennettu jotenkin niin, että  pyöreiden vauvapiirteiden, kuten suurten silmien ja suhteettoman suuren pään olisi tarkoitus herättää jotakin, kuten suojeluvaisto. Joo, eläinlapset kyllä, mut musta ihmisvauvat jopa haisevat pahalle silloinkin kun eivät ole ulostaneet hiljattain tai harjoittaneet vastaavia aromiboostauksia.

Haluaisin kissantuoksua jotenkin säilöttynä, vaikka purkkiin.

tiistai 1. tammikuuta 2013

kivuloinen itsesaastutus

Lihaliemi kyllästyttää. Tai siis olen kyllästynyt siihen, että tää on Lihaliemi. Oon pari viikkoa muhituttanut idixiä uudesta nimestä, toistaiseksi yksikään höntti vaihtoehto ei ole noussut ylitse muiden. Olkoon, toistaiseksi ainakin.

Hoitsublogeja on liian vähän. Kaikkiaan olen löytänyt ehkä muutaman asiaan liittyvän blogin, joista vain yksi on valmiin lähihoitajan ylläpitämä, eikä sielläkään ole työhön liittyvää asiaa, ammatti on vain ohimennen mainittu profiilissa. Se on kummallista, uskoisin että Internet-yhteydestä maksavia hoitsuja on monta, ehkä kaikki heistä ovat liian velttoja ja väsyneitä tekemään laajakastaillaan muuta kuin selaamaan Facebookin ja Iltiksen päivästä toiseen. Ei sillä, etten itse olisi veltto ja väsynyt, satun myös olemaan riippuvainen Bloggerista.

Ex-kämppikseni on ystävällisesti jättänyt poismuutettuaan asuntoon lehmän verran painavan kuvaputkitelkkarin ja kevyehkön sängyn. Vituttaa niin, että tekisi mieleni heittää ne parvekkeelta etupihalle ja jos joku kysyisi, vastaisin etten tiedä mistään mitään enkä varsinkaan siitä, että ne sijaitsevat juuri parvekkeeni alapuolella. Toivottavampaa olisi, jos hän tekisi niille jotain, sillä pelkään olevani kusessa pelkästään oman muuttoni suhteen kun tunnen autoihmisiä niin harvakseltaan. Ja luonnollisesti ulisen asiasta täällä sen sijaan että soittelisin ja pommittaisin niin pitkään että tahtoni tapahtuisi.
Toinen kahdesta nyksäkämppiksestäni on teillä tietämättömillä ja vuokra pitäisi maksaa. Toisaalta on mukavaa, ettemme ole törmäilleet, sillä olin havaitsevinani alkavan flippailun merkkejä, sit toisaalta ois joitain käytännön asioita joihin tarvitsisin häneltä apua ja joiden vuoksi hän asuu kanssani, mukaanlukien juuri se liki tuhannen euron vuokra ... Tapojani mukaillen hoidan tilanteen istumalla peukaloitani pyörittäen ja huokaillen. Kovin itsekritiikin täyteinen hetki nyt käsillä. Hyvä niin, edes joskus. Kohta joudun varmaan pyytämään apua FACEBOOKIN välityksellä. Se on yllättävän hyödyllinen sivusto, kerran löysin sen kautta lautapelin. Yksi elämäni suurimpia nautintoja on fb:tä käyttäville romaneille nauraminen. Niiden jutut on niin tyhmiä, eikä siinä mitään, mutta suurin osa ei osaa laittaa suojausasetuksiaan sille tolalle, ettei koko maailma pääsisi näkemään koko aikajanaa ja kaikkea sitä, minkä saisi piiloon muilta kuin kavereilta.

Tuorein potilaani tuntuu kiehtovan haastavalta; paniikkihäiriöinen ex-perushoitaja. Olen huomaamattani oppinut inhoamaan paniikkihäirikköjä. Korjatakseni monen väärinymmärryksen; paniikkihäiriö ei ole sairaus. Se on oleellinen oireyhtymä vaikka kuinka monen mielenterveyshäiriön ohessa ja oirekirjossa. Pidemmittä puheitta haluan vain kertoa, että pysäytettyäni miljoona toisen ihmisen paniikkikohtausta repliikeillä "sisään ... ja uloooos, sisään ... ja ulooooos KATSOHAN VAIN, ORAVA!!! pidätkö oravista? onko sulla lemmikkejä?" , mulle on muodostunut aika lujia ennakkoluuloja paniikkihäirikköjä kohtaan. Tämä potilas on yhden aamuvuoron perusteella tosin kovin hillitty ja niukkaeleinen.

Uudenvuodenaattoillan vietin äidinkielelläni dubattua animea katsellen. Sitä ennen mulle tarjottiin myöhäissynttärisushit. Vuoden sisällä on tapahtunut paljon, olen sen ikäinen notta olisi kai ihme jos ei tapahtuisi. Ei pitäisi blogata näin yleisvittuuntuneissa oloissa. Sitä saattaa saada itsensä näyttämään ääliöltä.

JOTENKIN

Oma kuva
kroonisesti jämähtänyt norsunvittu-autistihatuksi. en tuu kaikkien kanssa toimeen, vaan näyttelen tarvittaessa helposti lähestyttävää ja miellyttävää olentoa. ulkoilmatapahtumissa pitää mun mielestä saada tupakoida. blogilla ei ole keskeistä ideaa, kunhan oksennan tänne jotain silloin tällöin. työkseni hoivaan ja kylvetän organismeja, joiden spyyke ei ollut yhtä kestävää materiaalia kuin elämä. kuvat oon ite ottanu!! joskus käytän liikaa huutomerkkejä.

Lukijat