kivuloinen itsesaastutus

Lihaliemi kyllästyttää. Tai siis olen kyllästynyt siihen, että tää on Lihaliemi. Oon pari viikkoa muhituttanut idixiä uudesta nimestä, toistaiseksi yksikään höntti vaihtoehto ei ole noussut ylitse muiden. Olkoon, toistaiseksi ainakin.

Hoitsublogeja on liian vähän. Kaikkiaan olen löytänyt ehkä muutaman asiaan liittyvän blogin, joista vain yksi on valmiin lähihoitajan ylläpitämä, eikä sielläkään ole työhön liittyvää asiaa, ammatti on vain ohimennen mainittu profiilissa. Se on kummallista, uskoisin että Internet-yhteydestä maksavia hoitsuja on monta, ehkä kaikki heistä ovat liian velttoja ja väsyneitä tekemään laajakastaillaan muuta kuin selaamaan Facebookin ja Iltiksen päivästä toiseen. Ei sillä, etten itse olisi veltto ja väsynyt, satun myös olemaan riippuvainen Bloggerista.

Ex-kämppikseni on ystävällisesti jättänyt poismuutettuaan asuntoon lehmän verran painavan kuvaputkitelkkarin ja kevyehkön sängyn. Vituttaa niin, että tekisi mieleni heittää ne parvekkeelta etupihalle ja jos joku kysyisi, vastaisin etten tiedä mistään mitään enkä varsinkaan siitä, että ne sijaitsevat juuri parvekkeeni alapuolella. Toivottavampaa olisi, jos hän tekisi niille jotain, sillä pelkään olevani kusessa pelkästään oman muuttoni suhteen kun tunnen autoihmisiä niin harvakseltaan. Ja luonnollisesti ulisen asiasta täällä sen sijaan että soittelisin ja pommittaisin niin pitkään että tahtoni tapahtuisi.
Toinen kahdesta nyksäkämppiksestäni on teillä tietämättömillä ja vuokra pitäisi maksaa. Toisaalta on mukavaa, ettemme ole törmäilleet, sillä olin havaitsevinani alkavan flippailun merkkejä, sit toisaalta ois joitain käytännön asioita joihin tarvitsisin häneltä apua ja joiden vuoksi hän asuu kanssani, mukaanlukien juuri se liki tuhannen euron vuokra ... Tapojani mukaillen hoidan tilanteen istumalla peukaloitani pyörittäen ja huokaillen. Kovin itsekritiikin täyteinen hetki nyt käsillä. Hyvä niin, edes joskus. Kohta joudun varmaan pyytämään apua FACEBOOKIN välityksellä. Se on yllättävän hyödyllinen sivusto, kerran löysin sen kautta lautapelin. Yksi elämäni suurimpia nautintoja on fb:tä käyttäville romaneille nauraminen. Niiden jutut on niin tyhmiä, eikä siinä mitään, mutta suurin osa ei osaa laittaa suojausasetuksiaan sille tolalle, ettei koko maailma pääsisi näkemään koko aikajanaa ja kaikkea sitä, minkä saisi piiloon muilta kuin kavereilta.

Tuorein potilaani tuntuu kiehtovan haastavalta; paniikkihäiriöinen ex-perushoitaja. Olen huomaamattani oppinut inhoamaan paniikkihäirikköjä. Korjatakseni monen väärinymmärryksen; paniikkihäiriö ei ole sairaus. Se on oleellinen oireyhtymä vaikka kuinka monen mielenterveyshäiriön ohessa ja oirekirjossa. Pidemmittä puheitta haluan vain kertoa, että pysäytettyäni miljoona toisen ihmisen paniikkikohtausta repliikeillä "sisään ... ja uloooos, sisään ... ja ulooooos KATSOHAN VAIN, ORAVA!!! pidätkö oravista? onko sulla lemmikkejä?" , mulle on muodostunut aika lujia ennakkoluuloja paniikkihäirikköjä kohtaan. Tämä potilas on yhden aamuvuoron perusteella tosin kovin hillitty ja niukkaeleinen.

Uudenvuodenaattoillan vietin äidinkielelläni dubattua animea katsellen. Sitä ennen mulle tarjottiin myöhäissynttärisushit. Vuoden sisällä on tapahtunut paljon, olen sen ikäinen notta olisi kai ihme jos ei tapahtuisi. Ei pitäisi blogata näin yleisvittuuntuneissa oloissa. Sitä saattaa saada itsensä näyttämään ääliöltä.