näätä syö sekaravintoa

Tiättekö, kun tää blogi eleli varmaan pari vuotta niin, että lukijoita oli vain pieni hyppysellinen, ja kirjoitin oikeastaan ennemminkin vain itselleni. Nyt kun lukijoiden määrä on kasvanut, ei valtavasti mutta alkumetreihin nähden huomattavasti, multa unohtuu uudestaan ja uudestaan, että jengi on liittynyt tänne varmaan just oikeesti postauksia seuratakseen. Mut mä supertunnollisena ihmisenä aina unohdun johonkin.

Oon suurkuluttanut skottijairkkusolisteja, mielellään pörröisiä ja parrakkaita miehiä. Ja rakastuminen taitaa olla peruuttamatonta, nyt kierroksissa on ukoista pörröisin ja pyylevin Hamish Imlach, ja kimppakivan merkeissä myös Cyril Tawney.

Tämä merkintä jäänee hyvin tyngäksi, mut kai mä yritän tällä myös havahdutella ihteeni säännölliseen ylläpitoon. Mikä ihaninta, kun aurinko näyttäytyy useampia tunteja vuorokaudesta, oon jo kaivannut ihmisten seuraan ja ulkoilmaan. Kulmakahviossa on lipitetty hysteerisesti varmaan 100 litraa kahvia, kun siinä on voinut leikkiä kevättä helmikuusta lähtien, koska joku höntti siellä on sitä mieltä että on ok pystyttää terassi keskellä talvea. Aloitan ylihuomenna 3-vuorotyöt taas ja n. puolentoista kuukauden mitääntekemättömyyden jälkeen vähän ahdistaa, et osaanko enää ikinä herätä aikaisin (aamuvuoroo varten on oltava pystyssä ennen auringonnousua) ja viekö se ehkä mun hengen. Oon jännittynyt ja innoissani. Itsezemppauksen vuoksi shoppailin uudet työkenkät ja pöksyt. Mitä itsepetosta kuvitella että tavaroiden ostaminen auttais yhtään mihinkään.

Haaveilen vapaaehtoistyöstä sijoituslasten - ja nuorten tukihenkilötoiminnassa, mut ehkäpä vaivaudun välittämään fantasioistani vasta kun oon saavuttanut jonkin sortin chillin tasapainon töiden ja siviilin välillä. Ikävöin helvetisti edellistä työtäni ja työkavereita. Muutokset kuumottaa ja motivoi.