näätä syö sekaravintoa

Tiättekö, kun tää blogi eleli varmaan pari vuotta niin, että lukijoita oli vain pieni hyppysellinen, ja kirjoitin oikeastaan ennemminkin vain itselleni. Nyt kun lukijoiden määrä on kasvanut, ei valtavasti mutta alkumetreihin nähden huomattavasti, multa unohtuu uudestaan ja uudestaan, että jengi on liittynyt tänne varmaan just oikeesti postauksia seuratakseen. Mut mä supertunnollisena ihmisenä aina unohdun johonkin.

Oon suurkuluttanut skottijairkkusolisteja, mielellään pörröisiä ja parrakkaita miehiä. Ja rakastuminen taitaa olla peruuttamatonta, nyt kierroksissa on ukoista pörröisin ja pyylevin Hamish Imlach, ja kimppakivan merkeissä myös Cyril Tawney.

Tämä merkintä jäänee hyvin tyngäksi, mut kai mä yritän tällä myös havahdutella ihteeni säännölliseen ylläpitoon. Mikä ihaninta, kun aurinko näyttäytyy useampia tunteja vuorokaudesta, oon jo kaivannut ihmisten seuraan ja ulkoilmaan. Kulmakahviossa on lipitetty hysteerisesti varmaan 100 litraa kahvia, kun siinä on voinut leikkiä kevättä helmikuusta lähtien, koska joku höntti siellä on sitä mieltä että on ok pystyttää terassi keskellä talvea. Aloitan ylihuomenna 3-vuorotyöt taas ja n. puolentoista kuukauden mitääntekemättömyyden jälkeen vähän ahdistaa, et osaanko enää ikinä herätä aikaisin (aamuvuoroo varten on oltava pystyssä ennen auringonnousua) ja viekö se ehkä mun hengen. Oon jännittynyt ja innoissani. Itsezemppauksen vuoksi shoppailin uudet työkenkät ja pöksyt. Mitä itsepetosta kuvitella että tavaroiden ostaminen auttais yhtään mihinkään.

Haaveilen vapaaehtoistyöstä sijoituslasten - ja nuorten tukihenkilötoiminnassa, mut ehkäpä vaivaudun välittämään fantasioistani vasta kun oon saavuttanut jonkin sortin chillin tasapainon töiden ja siviilin välillä. Ikävöin helvetisti edellistä työtäni ja työkavereita. Muutokset kuumottaa ja motivoi.

ainoai

Stressi ja paine ei vielä tunnu ihan tappavilta. Itseasiassa ne tuntuvat olevan mukavasti siedettävällä tasolla, johtuukohan tuo siitä notta ajattelen hilpeän nöyrästi, ettei tää taatusti tule menemään niinku Strömsössä. Siis muutto. Työ on aikaisempaan tapaan energianlähde antoisuutensa takia, mut entistä enemmän myös hidaste ja lyttäävä. On inhottavaa kun pimeydessä ei muutenkaan ole jaxamusta revetä hirveästi yhtään mihinkään, mieluiten sitä makaisi vaakasuoralla pinnalla ja kikattaisi Nichole337:lle. Olen paasannut ja ulissut samasta asiasta varmaan jo marraskuusta lähtien ja aion jatkaa valittamista toukokuuhun saakka.

Menin yks päivä fiilistelemään Sörkän autiota kolostani, eteiseen jäi kuraa ja jääkaappiin kaks bisseä. Muistan etäisesti ajan, jolloin paine ja kiire sai mut toimimaan äärimmäisen ripeästi ja tehokkaasti ja paniikki poltti persettä lieskojen lailla. Nykyään kiire tekee musta lähinnä avuttoman (aivottoman) ja lamaantuneen.

Saatoin eilen poikkeuksellisesti omapotilaani kotiin saakka uloskirjoituspäivänä. Tuntui ihanalta työntää mies suoraan vaimon syliin, joka on odottanut puolisoaan kotiin jo pari kuukautta. Oli myös inhottavaa sanoa naamatusten toiselle puoliskolle, että sori, meidän arvion mukaan paranoidisuutta saada todennäköisesti enää ikinä väistymään, mut pärjäilkäähän nyt, tässä reseptit. Jälleennäkemisen ilo oli silti mahtava nähdä.

Tässä kuva lapsuuteni maailmanlemppareinkirjan kannesta, jonka lainasin kirjastosta 4390 kertaa. Ihan muuten vaan. Se on kauniisti kuvitettu. Meen perjantaina haistateltavax Seuren lastenhoitopuolelle, joka on kiherryttävän hassua ja tyhmää koska satun inhoamaan lapsia. Tai en mä inhoa, pidän niitä outoina. Oudoiksi ne muuttuu ehkä siinä kohtaa, kun ne alkavat ottaa kontaktia ympäristöönsä määrätietoisemmin, siis kun ne ovat oppineet muutakin kuin hymyilemään ja itkemään. Siihen saakka ne ovat harmittoman luotaantyöntäviä, eikä minussa herää vauvoja katsellessa mitään samankaltaista söpöysihastuksen läikähtelyä, kuten vaikka eläinlapsia katsellessani. Ihmiset ja oletettavasti muutkin nisäkkäät on tietääkseni rakennettu jotenkin niin, että  pyöreiden vauvapiirteiden, kuten suurten silmien ja suhteettoman suuren pään olisi tarkoitus herättää jotakin, kuten suojeluvaisto. Joo, eläinlapset kyllä, mut musta ihmisvauvat jopa haisevat pahalle silloinkin kun eivät ole ulostaneet hiljattain tai harjoittaneet vastaavia aromiboostauksia.

Haluaisin kissantuoksua jotenkin säilöttynä, vaikka purkkiin.

C15H11N2ClO2

Sain ripeän impulssin tajuntaan, joka väitti että mun tekee mieli lätistä jostakin yleispätevästä aiheesta, mut heti perään tajusin että turha kusettaa ketään, itsestänihän mä haluan puhua. Joten! Pelkään sairaaloita ja terveyskeskuksia. Mitäs siitä, että vietän sairaalassa suurimman osan hereilläoloajastani. En tiedä, miksi pelkään. Luullakseni en ole asioinut sellaisissa tavanomaista enempää tai vähempää. Mulla on krooninen sairaus, joka diagnosoitiin yli 10 vuotta sitten, silloin mua käytettiin paljon lekurilla. Alakouluikäisenä olin niin kömpelö, että ravasin päivystyksessä harva se päivä. Siis en nyt yritä sanoa kiertoilmauksin että mua olisi vedetty säännöllisesti turpaan himassa ja viety kokoonkursittavaksi, vaan putoilin ja kaatuilin ihan itse rappusista ja kiipeilytelineistä kerran viikossa. Tässäpä myös jotain hyvin henkilökohtaista, josta mainitsemista toivon mukaan en tule katumaan valtavasti; ikävuosinani ~12-16 läpikävin kaikki olemassaolevat syömishäiriöt ja tätä kautta olin terken vakiasiakas ajoittain. Luullakseni juuri tuosta johtuen keksin 17-vuotiaana että hoitoala on mun juttu. Julkisella puolella mua kohdeltiin toisinaan niin tyhmästi ja ammattitaidottomasti, että sain jonkin kimmokkeen haluta tehdä itse paremmin. Ja ehkä sieltä on peräisin lekurifobianikin.

Nykyään hoidan harvinaiset terkekäyntini ilman varsinaista kauhua, mutta hampaat irvessä ja vastenmielisin fiiliixin. Suhtautumiseni minua hoitaviin henkilöihin on aina jälkeenpäin ajateltuna kovin kriittinen, kyylään raivolla sitä kuinka mut otetaan vastaan, puhutellaan ja huomioidaan. Siksi kai, että em. piirteet ovat asioita, joihin itse kiinnitän töitä tehdessäni kovin huomiota.

Työsuhteeni loppuu pian ja mulla on etukäteen jo ikävä. Herttainen omapotilaani tunnusti minulle hetki sitten olevansa profeetta. Mikäs siinä, tämä olisi kieltämättä aika järkeenkäypä ratkaisu kysymykseen, onko 21.12.12 se päivä, jolloin alkaa uusi aikakausi tai maailmanloppu. Kysyin mieheltä, notta eikö se profeettuus ole aika vastuullinen tehtävä. Hän ei kertomansa mukaan tunne oloaan paineistetuksi. A man's got to do what a man's got to do. Hulluna eläminen voi näköjään olla aika mukavaakin. Sitä vaan herää eräänä aamuna ja huomaa olevansa uusi maanpäällinen vapahtaja. Kätevää. Heti perään pyydän anteeksi, että käytin sanaa hullu, ja tupla-anteeksi vitun huonosta huumorintajustani, suututin äitinikin eilen pohjalimaisen kehnolla läpällä, jolta olen sentään perinyt tasottoman käsitykseni komiikasta. En tiedä mikä mua vaivaa.

[katkeraayksinäisenulinaa]Pitkäaikaisin ystäväni ei muistanut milloin mulla on syntymäpäivät. Synttärilahjaksi toivon, että joku haluaisi tavata mut ihanuuteni tähden, ja tykkäisin myös omasta shakkipelistä. En ole ollut satoihin vuosiin tekemisissä muiden kuin muutaman exän ja työtovereiden kanssa, en muista miten ihmisten kanssa kommunikoidaan. Ugh. [/katkeraayksinäisenulinaa] Ja ai niin, pääsen pois idästä.

laulu kosmonautista

 Nämä ihan muuten vain. En aio lätistä tällä kertaa, paitsi kertomalla nähneeni unta jossa talsin paljasvarpaisena pehmeällä alustalla, ehkä metsässä, ja säärteni ympärillä hyrisi ukkoetanan kokoisia mehiläisiä, paikoillaan pienen matkaa maan pinnan yläpuolella kuin kukkakärpäset. Pihan punatulkut huutaa "nööt nööt", ornitologien mielestä ne sanovat "hjyy". Kaksi varista kinasi jostain myös, mutta vanhan tutun "krää krään" sijaan toinen raakkui "barack barack". Olen surkea talviruokkija, todennäköisesti olen tappanut pihan talitiaiset aloittamalla syöttämisen jo lokakuussa, ja vasta eilen muistin että puuha olisi tarkoitus pitää vähänniinkuin jatkuvana  koska Suomeen jäävät pikku tyypit nimenomaan uskovat ja luottavat että ne apajat jotka löytyy ennen talvea myös pysyy. Tämä on todella kiinnostavaa. Halusin vain avautua huonosta omatunnostani.

synoanonyymi

Mulla on synttärilahjaongelma, ja on ollut aina. Ihmishirviön tunnustus: yhden käden sormilla voi laskea bout koko elämäni aikana antamani joulusynttärinimpparivappuwhatever-lahjat. Strategiani on yleensä lähteä liikkeelle päätöksestä TÄLLÄ KERTAA OSOITAN TUNTEENI JOLLAKIN KONKREETTISELLA TEOLLA, ähistä ja puhista viikkoja ja lopulta ostaa lähikaupasta purkki viiliä ennenkuin menen kylään.

Lahjottava tyyppi ei ees oo mitenkään vaikee, se on esteetikko ja romanttinen pikkutyttö. Paras ideani tähän mennessä on varata sen puolesta labra-aika, koska haluun tietää onko mun anemiaepäilyni tosi.

Ni-in, kyllä jep, todellakin joo

Kuulumis-info: Ostin Scrabblen ja nyt pelaan sitä kaikkialla. Olinkin toivonut löytäväni mieluisan harrastuksen. Se aiheuttaa euforiaa. Toisaalta myös Jope Ruonansuun imitoiminen aiheuttaa euforiaa. Kuvassa kyttyräni, mutta toisin kuin varastoimispatteja kasvattavat eläimet yleensä, en säilö sinne ravintoa vaan virtsaa.

kissad

Kaikki on aika hyvin, mut kaipaan pois Helsingistä. Oon ollut täällä monta kuukautta. Tipun tamperelaisten tovereiden arjesta. Mä oon hyvä kaukoystävä, koska rakastan olla matkalla, mut en mä oo semmonen facebookittaskypettäjämesettäjä, haluan olla kasvotusten!

Postaan kuvan tästä petolehmästä, koska blogeissa kuuluu olla kuvia mut mulla ei oo tarjota mitään itseottamaani.

heureuse

Kirjallisuus on mulle eräänlainen asuste, samalla tavoin kuin monille hartaat aatteet, katsomukset ja mielipiteet. Ikävä myöntää, mutta ehti kulua pitkä tovi ilman yhtään luettua romaania tai edes novellikokoelmaa. Valmistautuessani muuttoon (joka sujuu hienosti lukuunottamatta monensorttisia byrokraattisia älyttömyyksiä ja epäjohdonmukaisuuksia) pengoin kirjahyllyäni etsien turhia kirjayksilöitä hävitettäviksi, löysin ihme kyllä omasta valikoimastani erään yksilön, jonka olen joskus ostanut tai saanut, paiskannut muiden kirjojen joukkoon ja hylännyt sinne, Umayya Abu-Hanna: Nurinkurin, jonka johannatukiaispinkki-kansi pyysi mua ottamaan itsestään selvää. Nyt ennen koulun ohjaamaa sauvakävelyreippailua ratsasin Malmin kirjaston riemusta ja onnesta laueten ja voihkien läpi ja poistuin voipuneen tyytyväisenä (liioittelun taito on lahja) reppu raskaana proosasta.

Mun unelmat ja haaveet on vaatimattomasta päästä, tähän saakka olen haaveillut kivasta vuokra-asunnosta kivoilla kämppiksillä ja kissoista, tuntui jalataltavievän mielettömältä tajuta että kolmen viikon päästä olen tilanteessa, josta olen haavexinut huolella. X-kirjain lauseessa on laitettu sinne sotkemaan sen ällöys, nyt helpotti. Kissaa mulla ei heti ole.