lauantai 22. syyskuuta 2012

kevytkerma

Odottelen, että päivystävät lääkärit vaihtavat vuoroja ja saan puheluni läpi. Omapotilaani on vaikeahoitoinen, iltavuoro oli hirveä ja omat keinoni alkavat olla lopussa. Hän ei syö, ei juo, ja sylkee lääkkeet suustaan. Osa yöunista lipui saavuttamattomiin ahdistuessani kotona siitä, etten saa häntä toimimaan yhteistyössä. Vien harvoin töitä tuolla tavoin kotiin, mutta tässä kohtaa kun potilaan oppositio aiheuttaa hänelle hengenvaaran, en mahda mitään sille että asian pyörittely ei jää vain osastolle. Turhauduin hänen vuokseen heti aamusta niin, että tirautin piilossa kyynelen tai pari. Tällaisen asian tunnustaminen tuntuu vittumaiselta, siitä huolimatta että tiedän olevani herkkä ja luonnollisesti siedän epäonnistumista heikommin univajauksessa. Hän on hyvin sairas, enkä voi tehdä sille enempää kuin osaan, se on myös tosiasia.

Opiskelun ja ennenkaikkea työssäoppimisten aikana minun on täytynyt pohtia lukuisia kertoja sietokykyäni ja ehkä sitäkin, yritänkö änkeä väärälle alalle, olenko vain itsepäinen paska jolla on liian iso, itsepäinen ego lopettamaan ja keksimään jotain muuta. Minun on täytynyt myös kyseenalaistaa mielenterveyteni, mut on haukuttu lyttyynpystyynpaskaksi sekä ylistetty ja kehuttu korvat ja posket punaisiksi, olen myös ollut pari kertaa lähellä lopettamista. Tekeepä mieleni ihan tilittää asiasta tässä joutenollessani. Ensimmäinen kenttäjakso ensimmäisellä luokalla tapahtui esikoulussa, tästä on jo muutama vuosi aikaa, muistan saaneeni keskivertoarvostelun, ja muistaakseni ongelmia ilmeni ohjaustilanteissa, en ole tänäpäivänäkään kovin kärkäs ja harvoin onnistun kaivamaan itsestäni mitään kovin auktoriteettistä. Ja inhoan lapsia, tämän en luonnollisesti antanut näkyä. Toinen kenttä sijoittui vuodeosastolle, tämän ajattelu saa yhä niskavillat pystyyn. Kaikki oli hirveää, ällöttävää, tuskallista ja helvetin epäinhimillistä. Koko työryhmä oli selkeästi ollut alalla, samassa talossa, samalla osastolla liian kauan ja alkaneet silminnähden inhota työtään ja kaikkea siihen liittyvää. Tästä pääsin nipinnapin läpi.Viimeisessä yövuorossa pimahtaneen oloinen vakiyökkö hyökkäsi verbaaliset nyrkit ja stiletit ojossa kimppuuni. Oli minussakin ihan tarpeeksi vikaa, en vaivautunut loppupuoliskolla hirveästi näyttelemäänkään innostunutta tai oppimisen riemua. Kohtelu oli ajoittain aika perinteistä "se on vaan opiskelija"-luokkaa. Tuseeraa, siivoa ulosteet lattialta, vittu sä oot perseestä, häivy mun silmistä, siivoa ulosteet lattialta, opiskelija on hyvä ja menee vastaamaan kaikkiin soittokelloihin kun me juodaan tätä kahvia seuraavan tunnin ajan ja puhutaan susta paskaa. Itkin loppuarvioinnissani enkä ymmärtänyt miksi olin sietänyt sen loppuun asti. Itkin muutenkin joka päivä. Tässä oli varmaan kosolti mukana sitä persoonalleni ominaista JOUSTAVUUTTA.

Kolmas työssäoppiminen oli palvelutalossa. Jakso meni ihan ookoosti eikä jättänyt huonoja eikä hyviä muistoja. Löysin hiljattain erään potilaan kuntoutussuunnitelman, jonka silloin tein, ja täytyy sanoa että se on tokaluokkalaisen tekemäksi erinomainen. Niin, ilmapiiri oli kyllästynyt ja työote liukuhihnamainen. Opiskelijoihin tosin suhtauduttiin pääsääntöisesti mukavasti.

Koulutusohjelmavuonna, siis kolmantena, löysin kertarytinällä sen mitä olin odottanutkin, häivähdyksen siitä jota kutsumukseksi nimitetään. Pääsin työssäoppimaan psykiatriseen kotihoitoon ja tunsin oppivani osaavassa ohjauksessa valtavasti ammatillisen psykiatrian alkeista. Kuluneen kevään työssäoppiminen psykiatrisessa sairaalassa meni ihan vituilleen. Puolustelen tätä hieman sillä, että elämäntilanteeni, oma mielialani ja jaksamiseni oli pitkin vittua, ja tässä rehellisyyspuuskassa tunnustettakoon, että olin vähällä saada hylsyn koko paskasta. Pahoittelut rumasta kielenkäytöstä. Kiskoin itseni pakon edessä innokasmotivoitunutopiskelija-taajuudelle ja pääsin läpi. Sekin vaati vähän itkemistä, ja oli jäätävä kolaus itsetunnolle, uskoin että jos siviilielämäni olisi helpompaa tai vähemmän kuormittavaa, olisin suoriutunut jaksosta hienosti. Ympäristö oli opiskelijalle mitä monipuolisin ja runsain.

Enkä vieläkään osaa sanoa, onko ammatinvalinta täsmälleen oikea, ja miltä pohjalta pystyisinkään sitä määrittelemään. Herkkyyteni on yhtä aikaa etu ja haitta. Se monipuolistaa työotettani, mutta on toisaalta lamauttavaa ja jarruttavaa. En pysty tekemään yhteenvetoa. Oleellista on se, että työsopimustani jatketaan vuoden loppuun saakka, ja tuntuu järjettömän hyvältä saada tehdä täyspäiväisesti työtä, joka tuntuu omalta, kiehtovalta, antoisalta ja joka ruokkii mielenkiintoani ja ihmiskäsitystäni ja itsetuntemustani jatkuvasti, vaikka toisinaan vyöryykin harteille liian raskaana.  Loppu.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

JOTENKIN

Oma valokuva
kroonisesti jämähtänyt norsunvittu-autistihatuksi. en tuu kaikkien kanssa toimeen, vaan näyttelen tarvittaessa helposti lähestyttävää ja miellyttävää olentoa. ulkoilmatapahtumissa pitää mun mielestä saada tupakoida. blogilla ei ole keskeistä ideaa, kunhan oksennan tänne jotain silloin tällöin. työkseni hoivaan ja kylvetän organismeja, joiden spyyke ei ollut yhtä kestävää materiaalia kuin elämä. kuvat oon ite ottanu!! joskus käytän liikaa huutomerkkejä.

Lukijat