maanantai 17. syyskuuta 2012

jäynäkorkokenkämies

Naapurin täti on erikoinen. Joka kerta, kun pihalta kuuluu jokin ääni, joka saattaa aiheutua ihmisestä, hän rynnistää parvekkeelleen. Äänen ei aina tarvitse olla ihmisääni, se voi myös olla polkupyörän soittokello, auton moottori, tai koiran haukahdus. Parvekkeelle singahdettuaan hän toistaa tietyn liikeradan; kurottelee kaulaansa pitkälle kaiteen yli joka ilmansuuntaan. Sitten hän ravaa parvekkeen päästä päähän kyyryssä töpöttäen muutamia kertoja, kurottelee taas ja ravaa. Sitten hän alkaa kirnuta räkää ja karautella kurkkuaan kuin murisisi. Äkkiä hän avaa oven ja sujahtaa sisään yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, reviirivartioonsa.
Muutakin viihdearvokasta tässä pihapiirissä on. Alakerran naapurini, nuorimies jonka elämä on traumoja ja yksinäisyyttä pullollaan.

Hänellä on tuttavuutemme alkumetreiltä saakka ollut traditiona kipittää säännöllisin väliajoin ovelleni pyytämään puhelinta lainaan, koska oma saldo on loppu ja kaverille pitäisi soittaa. Hyvin persoonallisen hänestä tekee hänen kiehtova mentaliteettinsa ystävien hankkimiseen. Alussa hän hieman pelotti minua tottumuksillaan. Kun tulen kotiin, hän nakkaa yläruumiinsa ulos takapihalle avautuvasta ikkunastaan ja vilkuttaa hysteerisesti, huudahtaa kantavan tervehdyksensä. Sitten hän ryntää rappukäytävään odottamaan, kunnes pääsen portaat ylös, ja alkaa rupatella viimeisimpiä kuulumisiaan taivasta hipovin desibelein riippumatta siitä, sattuuko kello olemaan esimerkiksi puoli kaksi aamuyöllä. Kun on sairaseläkkeellä, ei tarvitse niin piitata vuorokausirytmistä. Hänen kuulumisensa useimmiten koskevat omaa bändiä (johon kuuluu: hän), pintaan nousseita koulu/armeijamuistoja, seksikkäitä naisia, seksin harrastamista ja harrastamattomuutta, vainoharhoja, lesboja tai larppaamista. Jos satun samaan bussiin hänen kanssaan, hän rupattelee em. asioista, edelleen kykenemättä hallitsemaan äänenvoimakkuuttaan, eikä ole väliä, kuuntelenko vai en. Oikeastaan riittää, että pidän katsekontaktin, hän hoitaa seurustelun kanssani aivan omatoimisesti.

Eräänä päivänä, kun uupuneessa, puolustuskyvyttömässä mielentilassa en tavalliseen tapaan kieltäytynyt hänen kyläilykutsustaan, hän hyppi tasajalkaa, niin kovasti hän ilahtui. Hän tarjosi minulle ja tyttöystävälleni lasilliset maitoa. Lattialla oli lääkereseptejä. Ja kaikkea muuta, kuten fretin kokoisia sokeritoukkia. Hän käyttää ainakin Ketipinoria.

Jollain tavalla, loppujen lopuksi, voin myöntää pitäväni hänestä, kun sille päälle satun. Erityisesti pidän hänestä silloin kun hän laulaa väestönsuojassa itsetekemiään kappaleita. Se kajahtelee koko pihassa monotonisena, uhkaavana honotuksena, ja luo aivan oman ainutlaatuisen tunnelmansa. Myönnän lisäksi, että toivon seuraavaan asuttamaani taloyhtiöön hieman hillitympää hullua. Mutta hullu saa ja pitää olla.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

JOTENKIN

Oma kuva
kroonisesti jämähtänyt norsunvittu-autistihatuksi. en tuu kaikkien kanssa toimeen, vaan näyttelen tarvittaessa helposti lähestyttävää ja miellyttävää olentoa. ulkoilmatapahtumissa pitää mun mielestä saada tupakoida. blogilla ei ole keskeistä ideaa, kunhan oksennan tänne jotain silloin tällöin. työkseni hoivaan ja kylvetän organismeja, joiden spyyke ei ollut yhtä kestävää materiaalia kuin elämä. kuvat oon ite ottanu!! joskus käytän liikaa huutomerkkejä.

Lukijat