perjantai 12. lokakuuta 2012

gore


"Olen pakannut valmiiksi. Minua pelottaa hirveästi mutta tiedän että Jumala tietää mitä tekee. Kaikki kuolevat joskus ja minä kuolen tänä yönä. Piikittäjä tulee. Hän tulee ja antaa minulle tappavan piikin kun minä nukun."

Hän hymyilee tummat silmät kosteina ja helvetin väsyneinä. Tuntiessaan olevansa suojeltu ja turvassa hän vajoaa tyytyväiseen kipulääketurtumukseen, eikä huomaa ettei jaksa hengittääkään. Asuttamastaan utopisesta aivokemia-avaruudesta vuotaa hänelle tuttua kauhua rukoukseen jota hän kuiskii uupununeena. Hän sanoo kolmesti amen. Eikä vieläkään rauhoitu. Kuplassa on niin pelottavaa eikä koskaan tyyntä ja mukavaa. Hänen kuuma kätensä rutistuu voimattomasti sormieni ympärille.

"Tulethan sinä vielä katsomaan minua tulethan?"
"Tulen, mennään yhdessä iltapesulle. Jos et saa unta, kerro sitten yököille."
"Tuletko sinä aamulla?"

Tulen. Tulen kun kiskon itseni ulos aamuyöllä paikasta, jonka kaltaisessa hän vapisee itkee ja odottaa pääsevänsä  Herransa syliin. Siinä sylissä hän lakkaa pelkäämästä eikä enää milloinkaan kärsi kipua. Hän kävelee omilla jaloillaan ja lopettaa rukoilemisen. Tulen, kuuntelen yöraportin joka kertoo hänen ja seitsemäntoista muun nukkumattomuudesta, injektioista, nukahtamislääkkeistä ja virtsanäytepurkeista. Tulen, ja olen hänelle ainoa ihminen maailmassa, joka istuu vuoteen laidalla hetken vain häntä varten. Ylihuomenna kärsimystä tulee katselemaan joku toinen.

 Hän laittaa vesilasiin monta sokeripalaa enkä ymmärrä miksi kieltäisin sen. Koko vartalo on valmiiksi käyttökelvoton ja pääkin suurimman osan ajasta.

Kun muhun tarraudutaan paniikin antamilla puristusvoimilla silmämunat itkusta verestävinä, silitän olkapäätä ja autan hengittämään huolella paniikkia vastaan, puhun ja hengitän, ja hänkin hengittää. Monet heistä ovat osastolla vieroittautumassa bentsoista. Olisi liian helppoa ruokkia riippuvuutta. Olisi niin väärin ruokkia riippuvuutta vetoamalla kiireeseen. Kuinka potilaslähtöistä, olla osa hoitoa siirtämällä parantumista. Tosin osa ei parane koskaan. Ja jokin osa ei koskaan etsi hoitoa. 

Eilisessä kehityskeskustelussa annoin ja sain paljon positiivista palautetta. Selailen jo nyt puoliahkerasti ilmoituksia, joissa tarjotaan jotain muuta työtä seuraavalle vuodelle. Olen sentimentaali-aksolotli. Solmuja, solmuja monta. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

JOTENKIN

Oma kuva
kroonisesti jämähtänyt norsunvittu-autistihatuksi. en tuu kaikkien kanssa toimeen, vaan näyttelen tarvittaessa helposti lähestyttävää ja miellyttävää olentoa. ulkoilmatapahtumissa pitää mun mielestä saada tupakoida. blogilla ei ole keskeistä ideaa, kunhan oksennan tänne jotain silloin tällöin. työkseni hoivaan ja kylvetän organismeja, joiden spyyke ei ollut yhtä kestävää materiaalia kuin elämä. kuvat oon ite ottanu!! joskus käytän liikaa huutomerkkejä.

Lukijat