maanantai 12. marraskuuta 2012

stimulus involvement of subconscious brain activity

Hiljaista Bloggerointia. Se johtuu Tumblrista. Tai elämästä. (Buahahahahaaa joo joo)

Tykkään ja en tykkää kun mun syliin heitetään opiskelija. Silloin kun niiden omat ohjaajat ei oo vuorossa, opiskelijat poukkoilevat ympäri osastoa haavoittuvina ja ihmeissään, kunnes mönkivät taukohuoneeseen piiloon. Edelliskerta  oli ihan mukava, olin alkukankea ja vähän pihalla siitä kaikkea sen kanssa uskalsi tehdä. Rauhoituin ja ähelsin jotta sen ei ainakaan tarvitsisi istua perseellään koko iltavuoroa, ja haastattelin sitä aiemmista TOPeista ja lopulta raahasin sen mukaani joka puolelle. On ihanaa kun jonkun on pakko kuunnella mun höpinää ja vielä pakottaa sellainen tärkätyn kova oi-tämä-on-niin-kiehtovaa-kerrothan-lisää-riemuidioottinaama. Aikuisopiskelijoiden työssäoppimiset on olleet tuolla jopa mulle antoisia, niille on kertynyt kokemusta ja varmuutta aikaisemmasta elämästä ja ne osaavat olla ja toimia ja kysyä kysymyksiä täysin erilailla kuin pienet ja söpöt lähärialokkaat. Aikuiset tietävät edes suurinpiirtein, mitä ovat opettelemassa juuri tällä osastolla, ja mitä entuudestaan jo osaavat.

Eilinen neiti sit taas on kaino ja hiljainen, tosin tunnollisen oloinen tyyppi, perinteinen ammattikoululainen. Ensimmäisen 10 minuutin jälkeen olin aika varma, etten tykkää. Se on ollut meillä liki kuukauden eikä osannut kertoa missä meillä säilytetään potilaskansioita. Jotka ovat siis kirkkaan sinisen ja punaisen värisiä pään korkeudella heti kanslian sisäänkäynnillä. Taistelin, etteivät ajatukseni olisi näkyneet nonverbaalisesti. Seuraavaksi kuulin potilashuoneeseen asti kanslian puhelimen, joka lakkaa soimasta juuri kun irtoan huoneesta. "Vastasitteko?" opiskelijat tuijottavat kuin aneemiset kameleontit. "Ei." "Miksette?" "Ööö ..."

Kyllä ne etupäässä oikeasti antavat perspektiiviä omaan työhön. JOS ne ovat aidosti aktiivisia ja niille on syntynyt käsitys siitä, miksi opiskelija on työssäoppimassa. Se voi olla monella tapaa vaikeeta, mä tiedän, mä oon ollut se kaino ja punasteleva välttävän oppilas, joka ei osaa näytellä eikä ole sujuva ja rento kaikkien kanssa paiskauduttuaan tuntemattomien ihmisten keskelle viikkokausiksi. En itse osaa myöskään olla noille sellainen ohjaaja jonka olisin itse aina halunnut, mut vähin mitä voin tehdä on olla yleismukava ja miellyttävä tyyppi.

Mulla ei ole enää tyttöystävää. Me päätettiin joskus, että kun erotaan niin tehdään se nätisti ja yhteistyössä, mutta kyllä tähän saatiin mahtumaan juuri niin paljon huutoa, tappouhkauksia ja räkää kuin oikeiden lesbojen kuuluukin. Ja asianukaisesti oon pienissä emootio-notkahduksissani ehtinyt olemaan varma, että sekoan / tapan jonkun / hänet / hänen äitinsä / koiransa / itseni / joudun lataamoon / Hitler.
Oon ollut viikon sisään aika haluttua lihaa, ikäänkuin musta voisi haistaa että katsoa saa, ja koskea. Harkitsen suruajan pituutta.

Tuntuu että asuisin yksin, en ikinä näe kumpaakaan kämppistäni. Kun ne on kotona, oon töissä ja toisin päin. Katolla rymistelee ja kolistelee ihmisiä, ehkä ne on kaupungin lumenpudotustyöntekijöitä, jotka vaanii j vartoo hetkeä jolloin ne pääsee hampaat irvessä puskemaan 300 litraa lunta mun katottomalle parvekkeelle kuten edellistalvena. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

JOTENKIN

Oma valokuva
kroonisesti jämähtänyt norsunvittu-autistihatuksi. en tuu kaikkien kanssa toimeen, vaan näyttelen tarvittaessa helposti lähestyttävää ja miellyttävää olentoa. ulkoilmatapahtumissa pitää mun mielestä saada tupakoida. blogilla ei ole keskeistä ideaa, kunhan oksennan tänne jotain silloin tällöin. työkseni hoivaan ja kylvetän organismeja, joiden spyyke ei ollut yhtä kestävää materiaalia kuin elämä. kuvat oon ite ottanu!! joskus käytän liikaa huutomerkkejä.

Lukijat