torstai 5. helmikuuta 2015

ei ole olemassa mitään mitään

Tämä postaus venähti taas vuodella, hohoh. En ole varsinaisesti yllättynyt. On tavallaan vähän hönttiäkin kai päivittää tässä vaiheessa. Jos joku sattuu lukaisemaan tämän, niin moi! Kai mä haluan säilyttää tän blogin jonkinlaisena lokikirjana, se 4 vuotta mitä tää on ollut pystyssä, on aika iso lohko sillain mun nuoruudesta säilyttää Indernedsissä.

2014 oli aika huikea vuosi. Ei tapahtunut mitään järisyttävää, mutta luulen sen olleen introspektiivisesti jännittävä ja opettavainen, kasvattava. Viimeksi kun raportoin meiningeistäni, olin juuri aloittanut uuteen kaupunniin sopeutumisen. Kevät oli ihan hyvä kevät, opettelin elämään nollabudjetilla ja hankkimaan ruokani roskiksista. Ja lokkeilemaan, lokkeilemaan lujempaa ja kiihkeämmin kuin koskaan.
Kuvilla, joita ehkä lisään tähän, ei todennäköisesti ole mitään tekemistä stoorini tapahtumien kanssa,
lisään niitä koska ne on hassuja / kivoja / cooleja / mun ihana naama on niissä






Kesäkuu tuli yllättäen, kaupunkini heräsi eloon, taisin liftailla aika paljon kodin ja pääkaupunkiseudun välissä. Suhteeni muualla asuviin lempi-ihmisiini jotenkin syventyivät ja voimistuivat kun lajitoverit ei olleet koko aikaa käden ulottuvilla. Ehkä d-vitamiinin aivoja ja kolhon talven harmaudessa käpristynyttä sydäntä hellästi hierova vaikutus sai oksitosiinin roiskumaan kehossani ja asenteeni ihmisiä kohtaan muuttui empaattisemmaksi ja tarvitsevammaksi. Tsek dät virkehirviö. Kesällä mietin muutenkin paljon kodin merkitystä, mitä tarkoittaa olla kotona. Spugeillessani rahattomana pitkin kyliä vaihtaen fyysistä sijaintiani peukkukyydeillä välillä hyvin likaisena ja nälkäisenä, tunsin yleensä olevani turvassa ja kotona silloin kun mulla oli mun ihmisiä riittävän likellä.

Heinäkuussa muistin saaneeni talkoolaispaikan Ilosaarirockista. Viikkoa ennen festaria kosteasti vietetyn yön eksistentiaaliahdistuksen tulviessa päälle, ehdotin aamuyöllä melko tuoreelle tuttavuudelle Papulle, että voitaisiin patikoida Helsingistä kohti Joensuuta. En tuntenut häntä vielä järin hyvin, silti tiesin laskuhumalaisen lietsontani vetoavan häneen, kuten tapahtuikin. Seuraavana päivänä ostin vitun ison ja epämukavan käytetyn rinkan ja minibudjetin peruspöpelikössäselviytymistarpehita.

Liftasin Helsinkiin ja lähdimme tuona iltana kävelemään. Jumalauta sitä lapsellista vapauden ja seikkailun riemuidioottifiilistä.  Olin 22-vuotias, toim. huom... Jo ensimmäinen yö oli mahtava, 9 tunnin tauottoman kävelemisen jälkeen taukopaikka valitsi itsensä kun molempien jalat vaan romahtivat alta ja asfaltti selän alla keskellä ei mitään oli maailman lempein ja pehmein silkkiriippumatto. Leiryidimme sinne tänne telttoinemme, mm. yksityistonttien pihoille. Helle ja paarmat piinasivat välillä minihermoromahduksiin asti. Mäntsälän jälkeen onni potki ja matka eteni yksityisautoilla ja yksityisbussilla! Lahteen päästyämme liftausjumalat käänsivät tylysti selkänsä, joten jäimme pitämään telttaleiriä nuorison illanviettopaikkana suosimaan puistoon muutamaksi päiväksi.

Osana koko ideaa oli pitää puhelimia chillisti kiinni ja keskittyä hetkeen öhhöhölol. Kumpikaan ei tosin ollut älypuhelimen omistaja. Kun festareihin oli enää päivä, pari aikaa, oli toki pakko todeta että liftaaminen olisi maailman epävarmin keino päästä ajoissa, saatika välttämättä ikinä milloinkaan perille, mulla kun oli sovitut talkoovuorot joiden feidaaminen olisi ollut aika mulkkua. Joustimme siis säännöistä sen verran, että ruvettiin metskaamaan soittelemalla kavereille että voitteko yrittää etsiä meille auton ja kuskin jostain naamakirjan kyytiryhmästä. Seuraavana päivänä hylkäsimme viikon kestäneen absolutismin, juoksimme hakemaan reput täyteen viinaa koska jeeJEJEEE FESTARIIT FESTARITFESTARIT FUCK YEAH FESTARIT ja loikkasimme vieraan sedän autoon kohti kaukaista itää.

To be continued....

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

JOTENKIN

Oma valokuva
kroonisesti jämähtänyt norsunvittu-autistihatuksi. en tuu kaikkien kanssa toimeen, vaan näyttelen tarvittaessa helposti lähestyttävää ja miellyttävää olentoa. ulkoilmatapahtumissa pitää mun mielestä saada tupakoida. blogilla ei ole keskeistä ideaa, kunhan oksennan tänne jotain silloin tällöin. työkseni hoivaan ja kylvetän organismeja, joiden spyyke ei ollut yhtä kestävää materiaalia kuin elämä. kuvat oon ite ottanu!! joskus käytän liikaa huutomerkkejä.

Lukijat