mustapiäl tsoojuo, da tsoojuo minun viel kofeidu

Luen paljon blogeja, joiden ylläpitäjät ovat kirjoilla muutaman kerroksen päässä osastosta, jossa vietän kahdeksan tuntia päivässä. Tässä on jotain kieroa. Retorinen kysymys; ja miksi olen niin tuhottoman kiinnostunut? Oletan eteneväni joskus nuorisopsykiatrian kirjavaan lohkoon. Väitän että on aika kiinnostavaa kuulla, miten 14-vuotiaat elämäntuskaiset pienet kokevat hoitonsa ja hoitajansa. Tosin lisämausteena on monesti asenne, jossa kaikki on perseestä ja heitä vastaan.

Hartaammitta tilityksittä, tässä lista asioista, joita olen kun bätlätään spontaanisti ilman tai vain pienikokoisella suodattimella. minulla on isot etuhampaat (tämä on harvinaisen totta, mutta hymyni on lumoava) olen 7-vuotias joka yrittää hoitaa elämäänsä (pitänee osittain paikkansa, en myöskään tiedä millainen on tavanomaisen kakskybäsen aivotoiminta). pelkään koulua jota olen käynyt 3 vuotta. olen hoikka mutta mulla on silti kaksari. naamani on lattea ilman lävistyksiä ym oheissälää. luulen olevani erikoinen mut en mä oo. mulla on traumoja, olen ilmeisesti kasvanut ladossa sisaruspataljoonan kanssa ja sain aina taistella jokaisesta ruoanmurusesta eikä hengissäpysymiseni koskaan ollut varmaa (jåå, saatan olla vähän ahne) olen huora.

 Vielä pari vuotta sitten mun sosiaaliset kyvyt oli nykypäivästä aika poikkeavat, tai ehkä mun ihmiskäsitys (hieno sana joka ei tarkoita mitään mut jota on helppo käyttää) on muuttunut. Mulla oli paljon kavereita ja aika intensiivisiäkin ihmissuhteita runsain mitoin. Toisaalta mä dokasin myös aika paljon. Tänäpäivänä ihmiset ei kiinnosta tai tunnu puoleensavetäviltä samalla tavalla, ja mulla on hyvin vähän aktiivisia suhteita, ne voi laskea oikeesti yhen käden sormilla, vaik hankala tätä on miettiä koska en oikeasti tiedä mistä tää johtuu. Mun seura ei välttämättä ole erityisen kiinnostavaa, mulla oli aikoinaan voimakaskin tarve tuoda vimmaisesti esiin millainen ja kuinka hiton jännä tyyppi oon. Taidan olla niin vitun itseriittoinen etten vaivaudu kiinnittämään kenenkään huomiota itseeni, följyyn vaan, tosin ilahdun jos joku tykkää musta. Ja on silläkin kai väliä, et aloin seurustella, ja vaik se oli kaukosuhde, niin saatoin muuttuu tylsäks ja erakoks toisinaan kun tyttöystävä on bff.

Mut sit ahihi ensviikonloppuna menemme Facesiin. Vierailin siellä myös 2010, jaoin teltan piereskelevän australialaisen kanssa, ja keskellä yötä taivas repesi, Esteri pyllisti tuotoksensa tulvan muodossa, teltassa oli reikiä, ja aamulla konttasin leiriin toiselle puolelle metsää juomaan murukahvia. Aika on tietenkin kullannut muistot. Oi lille onneksi varastoi facebookiin jokaisen ottamansa valokuvan, nyysin sieltä nää edellis-faces-kuvat joissa oon pääosassa, koska nää on kauniita.

Tiedän mistä "peninkulma" on peräisin.

de lutum non fumant

Kuvarykelmä varrelta Vantaanjoen. En ollut käynyt Haltialan tilalla viiteen vuoteen ennen tätä, pääsin muussaamaan paljaita jalkoja hernepeltoon. Doraa itketti koska huomasi lehmän kakan löyhkässä tarpoessaan että asuu kaupungissa eikä maalla. Ostin sille munkin, mutta se ei auttanut.

Herätessäni mulla on ollut hedari viikon verran putkeen. Kun se jatkui iltavuoron alkuun saakka, en jaksanut enää ja söin about 700 mg parasetamolia, en yleensä syö lääkkeitä kipuun, tunsin oloni mitä pehmeimmäksi ja kipuvapaimmaksi loppupäivän. Kyl, todella kiinnostavaa.

Siirrytään hoitsuasioihin. Vietän nyt vapaapäivää, jonka jälkeen mulla on kuus päivää töitä. Investoin eilen kolme satasta miniläppäriin josta on tullut nopeasti hyvä ystävä. Tämä ei ole hoitsuasiaa, pysyin aiheessa ehkä 47 sekuntia. Mulla on pienen jyrsijän keskittymiskyky. Lueskelin yöllä vanhoja, vuoden takaisia juttujani ja huomasin tulleeni hyvin vakavaksi. Tuo ei ole oikea sana, mutten löydä parempaakaan. Mielikuvitukseni tuntuu pysyvän jähmeiden raamien sisällä. Mut niin, hoitsuasiaa: Parina kuluneena työpäivänä, kun vastuualueeni on vähän laajentunut, olen joutunut kokemaan stressiä osaamisestani  ja pyörittelemään hämmentävyyksiä. Yks iltavuoro meitä oli töissä pelkkiä pienikokoisia alle 25-vuotiaita tyttöjä, tää näkymä raportilla näytti ihan pimeältä. Me vastavalmistuneet pennut ollaan tiettyjen rajojen puitteissa vastuussa pataljoonasta rappeutuneista, hirveän kipeistä, syrjäytyneistä, holilla aivokoppansa vetistäneistä vanhuksista ja niiden elämästä. En halua ikäsyrjiä, siispä korjaan et miten ihanaa on kun kentällä on innovatiivisia nuoria joiden päät on täynnä juuri opittuja, viimeisimpänä hiottuja idyllikäytäntöjä ja työotteita rautaisempien, rutinoituneiden ammattilaisten rinnalla. Silti siinä on jotain älytöntä, jota en osaa selittää. Kummuneekohan tämä siitä, että paraikaa yritän järjestää kykyjeni ja työparini tuella vastuupotilaalleni kotiolosuhteita, jatkohoitoa, lääkitystä (ilman lääkelupia), päivärytmiä, konsultoida lääkäriä, neurologia, sosiaalityöntekijää toimintaterapeuttia, fysioterapeuttia, kun talon ulkopuolella pyörittelen päätäni ja levittelen ihmeissäni käsiäni omalle elämälleni. Absurdiudessaan tämä ristiriitainen möykky on kuin jonkun vammaisen teatterin näyttämö, yleisöä mulla ei oikeastaan ole, paitsi ihmettynyt minä, hoitsuminä ja siviiliminä jotka haukkovat yhdessä henkeä.

Mä oon hankala tyyppi alalle, mut mul on kykyjä, ne tykyttää kasvukipuisina ja janoaa itsevarmuutta ja kuvien selkiytymistä.

n4kur0s

 keittiös on ampiainen jota en uskalla tappaa. seinän takana on koht tyhjempi ja tyhjempi huone, toistaiseksi ainoa kiinnostunut on 17-vuotias korsolainen. mulla on niin paljon töitä ettei mun ole edes mahdollista vatkata asiaa murhegulhossa.

kopeloi mun aivojani

Olen tehnyt viikon verran mielenterveyshoitajan töitä Helsingin kaupungilla, ja sopimukseni jatkuu parin kuukauden päähän. Pursuan valtavaa kiitollisuutta siitä että tilanteeni kääntyi näin hienoksi kesken tulevaisuuden pelkäämisen. (vähän vieläkin pelottaa) Viikon aikana on tapahtunut paljon, olen ollut vitun hyvä hoitsu ja sitten pelännyt olevani vitun huono hoitsu, olen oppinut enemmän kuin kolmen vuoden kouluperseilyn aikana, vaik tiedän etten pelkkien työssäoppimisten koulimana voikaan olla paras. Olen koko tiimin nuorin, mut mua ei oo missään työpaikassa otettu vastaan niin innostavasti ja tasavertaisesti kuin tuolla. Töissä oon kasvattanut kauheen monta extratuntosarvea, haluan oppia niin kovasti sen ohella kun yritän uuteen ympäristöön tasoittuessani tehdä työni mahdollisimman hyvin. Toisaalta tää on ehtinyt jo aiheuttaa ei-ehkä-niin-tärkeää itsetutkiskelua, ahdistaa haahuilla kaupungilla likaisen hipin näköisenä, joka on mulle luonnollinen look, peläten et kollega sattuu näkemään mut, mut toisaalta hyvälaatuistakin funtsimista, mitä voin tehdä itselleni pysäkseni tasaisessa mentaalivirityksessä että jaksan ja kokea että voin myös fyysisesti hyvin. Tää motivaation määrä on valtava. Ja joskus oikeesti vaan tekee mieli lähteä mihin tahansa kengättömänä.

Vaihdoin myös puhelinliittymää puhelinmyyjän aloitteesta, sitäkään ei oo ennen tapahtunut ja yleensä puhelinmyyjät alkaa esim itkeä ensimmäisen minuutin jälkeen ja lopettavat itse puhelun ..... tää yksilö oli hyvä siinä mitä tekee. Vähän kuumottais tää loppukesä, kämppikset aikoo lähteä haahuamaan pois ja niitä pitäis haalia lisää samalla kun on alettava sekoilla byrokratiaälyttömyyksien kanssa ja toivoo et kaikki jotenkin loksahtais kohdilleen. Yleensä ne tuntuukin loksahtavan, kunhan on ensin riehuttu ja itketty kun mikään ei toimi, mut jos ees kerran elämässä sillain kivuttomasti .. Tänään lähden metsään.

oivariini