torstai 12. heinäkuuta 2012

de lutum non fumant

















Kuvarykelmä varrelta Vantaanjoen. En ollut käynyt Haltialan tilalla viiteen vuoteen ennen tätä, pääsin muussaamaan paljaita jalkoja hernepeltoon. Doraa itketti koska huomasi lehmän kakan löyhkässä tarpoessaan että asuu kaupungissa eikä maalla. Ostin sille munkin, mutta se ei auttanut.

Herätessäni mulla on ollut hedari viikon verran putkeen. Kun se jatkui iltavuoron alkuun saakka, en jaksanut enää ja söin about 700 mg parasetamolia, en yleensä syö lääkkeitä kipuun, tunsin oloni mitä pehmeimmäksi ja kipuvapaimmaksi loppupäivän. Kyl, todella kiinnostavaa.

Siirrytään hoitsuasioihin. Vietän nyt vapaapäivää, jonka jälkeen mulla on kuus päivää töitä. Investoin eilen kolme satasta miniläppäriin josta on tullut nopeasti hyvä ystävä. Tämä ei ole hoitsuasiaa, pysyin aiheessa ehkä 47 sekuntia. Mulla on pienen jyrsijän keskittymiskyky. Lueskelin yöllä vanhoja, vuoden takaisia juttujani ja huomasin tulleeni hyvin vakavaksi. Tuo ei ole oikea sana, mutten löydä parempaakaan. Mielikuvitukseni tuntuu pysyvän jähmeiden raamien sisällä. Mut niin, hoitsuasiaa: Parina kuluneena työpäivänä, kun vastuualueeni on vähän laajentunut, olen joutunut kokemaan stressiä osaamisestani  ja pyörittelemään hämmentävyyksiä. Yks iltavuoro meitä oli töissä pelkkiä pienikokoisia alle 25-vuotiaita tyttöjä, tää näkymä raportilla näytti ihan pimeältä. Me vastavalmistuneet pennut ollaan tiettyjen rajojen puitteissa vastuussa pataljoonasta rappeutuneista, hirveän kipeistä, syrjäytyneistä, holilla aivokoppansa vetistäneistä vanhuksista ja niiden elämästä. En halua ikäsyrjiä, siispä korjaan et miten ihanaa on kun kentällä on innovatiivisia nuoria joiden päät on täynnä juuri opittuja, viimeisimpänä hiottuja idyllikäytäntöjä ja työotteita rautaisempien, rutinoituneiden ammattilaisten rinnalla. Silti siinä on jotain älytöntä, jota en osaa selittää. Kummuneekohan tämä siitä, että paraikaa yritän järjestää kykyjeni ja työparini tuella vastuupotilaalleni kotiolosuhteita, jatkohoitoa, lääkitystä (ilman lääkelupia), päivärytmiä, konsultoida lääkäriä, neurologia, sosiaalityöntekijää toimintaterapeuttia, fysioterapeuttia, kun talon ulkopuolella pyörittelen päätäni ja levittelen ihmeissäni käsiäni omalle elämälleni. Absurdiudessaan tämä ristiriitainen möykky on kuin jonkun vammaisen teatterin näyttämö, yleisöä mulla ei oikeastaan ole, paitsi ihmettynyt minä, hoitsuminä ja siviiliminä jotka haukkovat yhdessä henkeä.

Mä oon hankala tyyppi alalle, mut mul on kykyjä, ne tykyttää kasvukipuisina ja janoaa itsevarmuutta ja kuvien selkiytymistä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

JOTENKIN

Oma valokuva
kroonisesti jämähtänyt norsunvittu-autistihatuksi. en tuu kaikkien kanssa toimeen, vaan näyttelen tarvittaessa helposti lähestyttävää ja miellyttävää olentoa. ulkoilmatapahtumissa pitää mun mielestä saada tupakoida. blogilla ei ole keskeistä ideaa, kunhan oksennan tänne jotain silloin tällöin. työkseni hoivaan ja kylvetän organismeja, joiden spyyke ei ollut yhtä kestävää materiaalia kuin elämä. kuvat oon ite ottanu!! joskus käytän liikaa huutomerkkejä.

Lukijat