aika björk

Auon ääntä joikaamalla Demikeskusteluja. Naapurit ovat kuuroja tai eivät välitä. Tietenkin pidän kiinni taloyhtiön järjestyssäännöistä, joskus musiikinkuuntelu kyl lipsahtaa vartin yli kymmeneen. Aioin nautiskella aamu-unesta pitkään ennen iltavuoroa, oon yhtäkkiä oppinut nukkumaan teini-ikäisen saldolla, mut muistan etäisesti heränneeni klo 7 soittoon, voinko tulla sittenkin aamuun, olin niin joviaalin sekava etten osannut vittuuntua, enkä edes muista oonko hälytyspaikalla. Tod näk olen töihinkutsuttava, sillä olen kiltti kuin mikä. En kyllä ole tuntenut itseäni kovin kiltiksi hiljan. Uni ei tullut. Luulen että mua piti hereillä pissahätä jota en unenvalveenrajalla hoksannut. Tuijotin ja kuuntelin kahisevia puunoksia kuin rentoutus-cd:tä.

Katsoin yöllä 99 Frangia, edelliskerrasta olikin 5 vuotta, 2007 oli myös sen valmistumisvuosi, leffa päris ihan vitusti, tosin tällä kertaa en ollut joka toisessa kohtauksessa niin vaikuttunut ja liikuttunut että itkisin jatkuvasti.
Ajatus etenee aika vikkelään, mut vähän kuin jänis.

[yksinäistähorinaa]Mua inhottaa kun mun pääs huudetaan tai ehkä kihistään vihaan sua vihaan sua vihaan. mut ei mun helvetti sentään tarvitse viedä siltä lelua kädestä kuitenkaan ja heittää ratapihan kaiteeen yli käkättäen vaan siks et mun mitta täyttyi, ei se voinut ennustaa tätä hetkee mitenkään, vaik toki ois voinut pyrkiä käyttäytymään ennaltaehkäisevästi. nyt meen jo ihan solmuun eikä mun mielestä mikään ratkaisu oo hyvä joten unohdan, nääääin syrjäänsysäys, fshhh, aahhh. [/yksinäistähorinaa]

Kiehun, koska tietoiseen.fi, kiehun niin .... plus oon hukannut käyttäjätunnukseni miljoonannen kerran = en pääse riehumaan=argumentoimaan.
Huomaan hitaasti kehittyvän toteamuksen, suhiseva "olen yksinäinen" kun tajusin joutuvani oikeesti joikaamaan saadakseni ketjuisen tupakoinnin kärventämät koppuraiset äänentuottovälineeni toimimaan, sillä en ole puhunut kenenkään kanssa hetkiseen. Hakkasin tosin eilen GTA:ta lukio laisen sukulaiseni kanssa, mutta siihen ei tarvittu muunlaista kommunikointia kuin turhautunutta tai innostunutta örinää ärinää ja kiljahduksia. Työ tuo ihmeellisen turvan; tuttu ympäristö tuttuine ihmisineen ja aikatauluinen, tuttu ajankulu, tutut äänet, ovikellot, puhelimet, telkkari, harhaisen kuolemanpelon ininä, "minä lähden NYT, minulla on tapaaminen Napoleonin kanssa klo 15!!" "TEMESTAA EN OTA!!!!!! ENKÄ AINAKAAN SAATANA MITÄÄN PUOLUKKAHILLOA!!!!!!!!! MINÄ TAPAN SINUT!!!" hapuileva käsi, kas, on se hälytin tallella.

mustapiäl tsoojuo, da tsoojuo minun viel kofeidu

Luen paljon blogeja, joiden ylläpitäjät ovat kirjoilla muutaman kerroksen päässä osastosta, jossa vietän kahdeksan tuntia päivässä. Tässä on jotain kieroa. Retorinen kysymys; ja miksi olen niin tuhottoman kiinnostunut? Oletan eteneväni joskus nuorisopsykiatrian kirjavaan lohkoon. Väitän että on aika kiinnostavaa kuulla, miten 14-vuotiaat elämäntuskaiset pienet kokevat hoitonsa ja hoitajansa. Tosin lisämausteena on monesti asenne, jossa kaikki on perseestä ja heitä vastaan.

Hartaammitta tilityksittä, tässä lista asioista, joita olen kun bätlätään spontaanisti ilman tai vain pienikokoisella suodattimella. minulla on isot etuhampaat (tämä on harvinaisen totta, mutta hymyni on lumoava) olen 7-vuotias joka yrittää hoitaa elämäänsä (pitänee osittain paikkansa, en myöskään tiedä millainen on tavanomaisen kakskybäsen aivotoiminta). pelkään koulua jota olen käynyt 3 vuotta. olen hoikka mutta mulla on silti kaksari. naamani on lattea ilman lävistyksiä ym oheissälää. luulen olevani erikoinen mut en mä oo. mulla on traumoja, olen ilmeisesti kasvanut ladossa sisaruspataljoonan kanssa ja sain aina taistella jokaisesta ruoanmurusesta eikä hengissäpysymiseni koskaan ollut varmaa (jåå, saatan olla vähän ahne) olen huora.

 Vielä pari vuotta sitten mun sosiaaliset kyvyt oli nykypäivästä aika poikkeavat, tai ehkä mun ihmiskäsitys (hieno sana joka ei tarkoita mitään mut jota on helppo käyttää) on muuttunut. Mulla oli paljon kavereita ja aika intensiivisiäkin ihmissuhteita runsain mitoin. Toisaalta mä dokasin myös aika paljon. Tänäpäivänä ihmiset ei kiinnosta tai tunnu puoleensavetäviltä samalla tavalla, ja mulla on hyvin vähän aktiivisia suhteita, ne voi laskea oikeesti yhen käden sormilla, vaik hankala tätä on miettiä koska en oikeasti tiedä mistä tää johtuu. Mun seura ei välttämättä ole erityisen kiinnostavaa, mulla oli aikoinaan voimakaskin tarve tuoda vimmaisesti esiin millainen ja kuinka hiton jännä tyyppi oon. Taidan olla niin vitun itseriittoinen etten vaivaudu kiinnittämään kenenkään huomiota itseeni, följyyn vaan, tosin ilahdun jos joku tykkää musta. Ja on silläkin kai väliä, et aloin seurustella, ja vaik se oli kaukosuhde, niin saatoin muuttuu tylsäks ja erakoks toisinaan kun tyttöystävä on bff.

Mut sit ahihi ensviikonloppuna menemme Facesiin. Vierailin siellä myös 2010, jaoin teltan piereskelevän australialaisen kanssa, ja keskellä yötä taivas repesi, Esteri pyllisti tuotoksensa tulvan muodossa, teltassa oli reikiä, ja aamulla konttasin leiriin toiselle puolelle metsää juomaan murukahvia. Aika on tietenkin kullannut muistot. Oi lille onneksi varastoi facebookiin jokaisen ottamansa valokuvan, nyysin sieltä nää edellis-faces-kuvat joissa oon pääosassa, koska nää on kauniita.

Tiedän mistä "peninkulma" on peräisin.

de lutum non fumant

Kuvarykelmä varrelta Vantaanjoen. En ollut käynyt Haltialan tilalla viiteen vuoteen ennen tätä, pääsin muussaamaan paljaita jalkoja hernepeltoon. Doraa itketti koska huomasi lehmän kakan löyhkässä tarpoessaan että asuu kaupungissa eikä maalla. Ostin sille munkin, mutta se ei auttanut.

Herätessäni mulla on ollut hedari viikon verran putkeen. Kun se jatkui iltavuoron alkuun saakka, en jaksanut enää ja söin about 700 mg parasetamolia, en yleensä syö lääkkeitä kipuun, tunsin oloni mitä pehmeimmäksi ja kipuvapaimmaksi loppupäivän. Kyl, todella kiinnostavaa.

Siirrytään hoitsuasioihin. Vietän nyt vapaapäivää, jonka jälkeen mulla on kuus päivää töitä. Investoin eilen kolme satasta miniläppäriin josta on tullut nopeasti hyvä ystävä. Tämä ei ole hoitsuasiaa, pysyin aiheessa ehkä 47 sekuntia. Mulla on pienen jyrsijän keskittymiskyky. Lueskelin yöllä vanhoja, vuoden takaisia juttujani ja huomasin tulleeni hyvin vakavaksi. Tuo ei ole oikea sana, mutten löydä parempaakaan. Mielikuvitukseni tuntuu pysyvän jähmeiden raamien sisällä. Mut niin, hoitsuasiaa: Parina kuluneena työpäivänä, kun vastuualueeni on vähän laajentunut, olen joutunut kokemaan stressiä osaamisestani  ja pyörittelemään hämmentävyyksiä. Yks iltavuoro meitä oli töissä pelkkiä pienikokoisia alle 25-vuotiaita tyttöjä, tää näkymä raportilla näytti ihan pimeältä. Me vastavalmistuneet pennut ollaan tiettyjen rajojen puitteissa vastuussa pataljoonasta rappeutuneista, hirveän kipeistä, syrjäytyneistä, holilla aivokoppansa vetistäneistä vanhuksista ja niiden elämästä. En halua ikäsyrjiä, siispä korjaan et miten ihanaa on kun kentällä on innovatiivisia nuoria joiden päät on täynnä juuri opittuja, viimeisimpänä hiottuja idyllikäytäntöjä ja työotteita rautaisempien, rutinoituneiden ammattilaisten rinnalla. Silti siinä on jotain älytöntä, jota en osaa selittää. Kummuneekohan tämä siitä, että paraikaa yritän järjestää kykyjeni ja työparini tuella vastuupotilaalleni kotiolosuhteita, jatkohoitoa, lääkitystä (ilman lääkelupia), päivärytmiä, konsultoida lääkäriä, neurologia, sosiaalityöntekijää toimintaterapeuttia, fysioterapeuttia, kun talon ulkopuolella pyörittelen päätäni ja levittelen ihmeissäni käsiäni omalle elämälleni. Absurdiudessaan tämä ristiriitainen möykky on kuin jonkun vammaisen teatterin näyttämö, yleisöä mulla ei oikeastaan ole, paitsi ihmettynyt minä, hoitsuminä ja siviiliminä jotka haukkovat yhdessä henkeä.

Mä oon hankala tyyppi alalle, mut mul on kykyjä, ne tykyttää kasvukipuisina ja janoaa itsevarmuutta ja kuvien selkiytymistä.

n4kur0s

 keittiös on ampiainen jota en uskalla tappaa. seinän takana on koht tyhjempi ja tyhjempi huone, toistaiseksi ainoa kiinnostunut on 17-vuotias korsolainen. mulla on niin paljon töitä ettei mun ole edes mahdollista vatkata asiaa murhegulhossa.