liemiqtio

Kuinka upea vapauden tunne. Äiti lähti neljä tuntia sitten Jordaniaan. Mulla on kontollani 16-vuotias kädetön ja yhteistyötaidoton veli, se on niin sotkuinen tyyppi että mua vituttaa jo etukäteen se miten hirveään kuntoon se pystyy sotkemaan koko asunnon, ja mun siivousinto on olematon koska mun leipätyö on aika siivoamiskeskeistä, sit kun oon 13 tuntia päivässä koulussatöissä, voin kuvitella miten ilahduttavaa on niiden päivien jälkeen hoitaa kotiympäristönikin asumiskelpoiseksi.

Avustettavani on ihan miellyttävä, mutta se on harmillisen rasistinen. Kuullessaan maahanmuuttajien ääniä, sen neekerit vittuun-vaihde kytkeytyy onlinetilaan, enkä ole innostunut jakamaan sen raivostuttavia näkemyksiä samoista asioista uudelleen ja uudelleen. Vaikka sen näkökulma ei kosketa mua niin syvältä että mulle tulisi mieleenkään avata suutani tai tukkia sen, eikä se toisaalta olisi kenenkään kannalta mitenkään edistävää.

Olen parin päivän aikana nörttiytynyt hirveää vauhtia, opetellut mm. html-koodaamisen alkeet. Mulla ja Venlalla syntyy ajoittain mielenkiintoa yhteisiin etäprojekteihin, siis sellaisiin jotka pystyy kyhäämään internetin välityksellä, tämä vastikään pulpahtanut proggis vaatii sen että opettelen em. taidon. Nämä tällaiset on tosi mukavia, mulle ehkä vähän aivotnarikkaankeskitynsinänsätyhjänpäiväisiinasioihin-ajanvietettä, nollausta samaan tapaan kuin järkyttävien perseiden vetäminen perjantai-iltaisin.Etenkin nyt semmoiset tuntuu kivalle, kun tää muuttoasia aiheuttaa aiempaa voimakkaampaa stressiä. En muista ennen olleeni sellaisessa tilanteessa, että joku stressitekijä aiheuttaisi unettomuutta, nyt saatan herätä kolmelta aamulla nimettömään kuumotukseen ja torkahdella muutaman tunnin siihen saakka, kunnes herätyskello alkaa soida kuudelta. Tai sitten käpylisäkkeessäni on mennyt jotain rikki.

YO

Muuan toveri on säännöllisesti muistutellut mua tän blogin olemassaolosta, väittänyt kaipailevansa tekstejäni. Kyllä mäkin kaipaan tekstejäni. Yritän selittää tilannetta sillä että koulu ja työ + kaikki muut erinomaiset syyt olla päivittämättä. Olin äsken tupakalla ja seurasin kolmen variksen ja kolmen harakan saumatonta yhteistyötä oravanraadon pilkkomisessa, tulin ajatelleeksi mahdollisuutta nyhtää avaraluonto-hetkestäni kuvamateriaalia, josta ajatukseni harhailivat laiskasti Lihaliemeen (btw, onpa tyhmästi nimetty blogi). Totesin, että periaatteessa mulla voisi sittenkin olla jotain kerrottavaa tässäkin suunnassa. Ajattelin taas jopa rajaavani blogin aihealueen vaikkapa lähihoitajapainotteiseksi, mutta se taitaa jälleen kerran jäädä ajatuksen tasolle. Aion myös muuttaa kahden toverin kanssa Vuosaareen, toista kämppistäni en oikeastaan edes tunne ja toisen kanssa emme ole mainittavan läheisiä, vaikka pidän tytöstä paljon. Eilen ängin vilkaisemaan tulevaa kotiani, ja kun olin saanut kaikki täpinäisethysteeriset tulevaisuudensuunnittelukysymykseni esitettyä, keskustelunaiheet siirtyivät niin ripeästi intiimeiksi, että arvelin saavani hänestä jopa ystävän.

Syy, miksi mietin hoitsublogia, on että löysin oman öööö aistivammaisen. En ole vieläkään ihan varma, miksi häntä kutsuisin, sillä hän on yhtä aikaa työnantajani sekä asiakas. Aiheesta saisi irti säännöllisesti monipuolista blogimateriaalia, jos vaivautuisin muotoilemaan työpäivistäni viihteellistä tai kiinnostavaa aineistoa, sen sijaan että kertoisin tämän miehen olevan sokea ja me mm. käydään yhdessä kaupassa, ja mä luettelen sille joka hyllyn kohdalla jokaisen juustojauhelihasuklaajogurttiitalianpata-merkit ja hinnat niin huolella, että samalla unohdan ohjata sen ostoskärryjä ja se törmäilee muihin ihmisiin mun Atria 3,45 Pirkka 2,20 HK 2,55 Saarioinen 1,99-mantran tahtiin.

Yyh, kerron lisää jahka tästä hieman edistyn.

itke erin, itke sinä onneton

Löysin vanhan rakkauteni Frank McCourtin, joka on irlantilainen, vuonna 2009 kuollut kirjailija. Sitten löysin 40-luvun ranskalaisen kirjallisuuden, sekä myös unohtuneen rakkauteni Rikhardinkadun kirjaston. Rahattomuus näkyy mun sormissa, keltaisissa kynsissä jotka saa kädet näyttämään vanhan korsteenin näpeiltä, sillä poltan sätkiä kun ei ole varaa tehdastupakkaan. Olo on silti niin hyvä, se voi johtua auringosta. Junamatkustan ja juon kaikki rahani, mut jostain syystä en osaa surra sitä, olen vain alistuneen myöntynyt tilanteeseen,  joka jatkuu samanlaisena kuukaudesta toiseen alustavista lupauksistani huolimatta. Saatan aloittaa syksyllä mielenterveys ja päihde- koulutusohjelman parissa. Kirjoitin raportin Kristillisdemokraattien historiasta, toverini toimittajaäiti luki sen ja ihmetteli mitä minä teen lähihoitajakoulussa, kun minun pitäisi olla opiskelemassa kirjallisuutta. Turhaa yrittää vakuuttaa kenellekään, etten minä aio antaa vesiperäruiskeita ja luututa ihmiskakkaa vuodeosaston lattialta ikuisesti, enkä tiedä yhtään miltä se sellainen lähihoitajakutsumus tuntuu. Ja että mä teen sen mistä toverin äiti puhui, mutten uskalla itse vielä kertoa siitä, se on niin kaukana ja aika ei kulu millään sitä tahtia miten haluan sen kulkevan!
Pian on kesä ja olen siellä ja täällä Suomessa, olen odottanut sitä koko talven.

osta silloin kissanruokaa

niin, F. Mercury-olo, se tulee usein keväisin. nytkin se huutaa, mulla on jeesusteippipaikatut kuulokkeet.
Tää blogijuttu ei selkeästikään ole alkanut hyvin, eikä etene. Jumalauta tietenkään etene koska se ei tee itsekseen mitään. Vitsi kun tekisikin, päivittelisi omia aikojaan siisteistä jutuista nokkelasti ja lukijaystävällisesti, sit sen oman fiiliksen mukaan se lisäilis jotain provokatiivisia mausteita, keskusteluakin heräis.
Oikeastaan mun ei tee edes mieli tehdä entryä, tulin vain vikisemään siitä kun en osaa pitää blogia.

Viime viikonloppuna ryntäilin Pispalan kuppilasta toiseen ja näin vahingossa bändejä, lauloin vahingossa karaokea ensimmäistä kertaa (joo-o, ikää vajaa parikymmentä, pitihän tämänkin ensikerran joskus koittaa.) Musta tuntuu että ensimmäisiäkertoja on ollut lähiaikoina paljon, olen mm. mankeloinut ja juonut mojiton, joka edusti oman lajinsa aistillista, eteeristä ja esteettistä täydellisyyttä. Löytänyt toverin, jonka kanssa jakaa loppumaton, mutta vielä lapsenkengissä laahaava kiinnostukseni gastronomiaan ja ranskalaiseen keittiöön. Ja DRINKKEIHIN.

Olen ollut hereillä klo seitsemästä aamulla, unirytmini on normalisoitunut muutamassa päivässä kahteentoista tuntiin yössä, nikotiinintarve jää neljään sätkään vuorokaudessa. Sisätiloissa pieniä poikkeuksia lukuunottamatta olen ollut ruumiillisesti liki kolme vuorokautta. Syrjäytymisriski on ehtinyt syntyä, en ole edes pahoillani siitä että vietän aikaa pelaten konsolipelejä ja istuen omalla parvekkeellani tupakalla. Yhtäkkiä eilen illalla, kun flunssan oireet laantuivat mystisesti, sosiaalinen eristäytyminen alkoi tuntua sietämättömältä, ja noin klo 22.30 yritin hikikarpalot ohimoitani viistäen hampaat narskuen löytää mitä tahansa keikkaa, musiikkia, stand-upia, drag-showta, todetakseni jääväni tyhjin käsin, olin omassa vuorokausirytmissäni mielestäni todella hyvissä ajoin liikkeellä, mutta todellisuuden saavuttaessa tajuntani perimmäiset kolkat, jouduin pettymään.

Lähden (teoriassa pummilla) Tampereelle muutaman tunnin kuluttua, sillä nyt on aika palata tuohon maailmaan joka odottaa minua ikkunalasin toisella puolella, karistaa harteilta nihkeä iho ja tunkkainen ylähengitysteiden infektion löyhkä. Ja tuolla missä muut ihmiset ovat, on viinaa. Ja vähän livemusiikkia tänäiltana. En enää suostu makaamaan sohvalla ja ameebatuijottamaan televiissiota tahi seinää, ihansama, viittä tuntia putkeen, huomatakseni että hei kohta tulee Simpsonit, JESSJEsS päivä on pelastettu!!!1

Painin vähän edelleen sen kanssa, että pitäisikö mun ottaa tälle blogille jokin teema. Vai pitäisikö kyhätä se kirjablogi, josta olen haaveillut iät ja ajat? Olen myös taitava kirjoittamaan yksityiskohtaisesti ällöttävistä asioista. Äh. Huh.

jos kissan ulina loppuu itsestään

Äh, jälkikäteen on haastavaa päästä siihen tilaan tai saada se tunne omaksi, jossa on mahdollista kirjoittaa joitain edellistenkaltaisia merkintöjä. Saattaa naurattaa tai hävettää. Poistaa en raaski, ne tunteet ovat kuitenkin olleet kyseisinä hetkinä mulle aitoja ja painavia, vaikken neutraaliolossa mua tajuakaan. En osaa yrittää mielikuvitella tunteita jos ne ei oo läsnä. Lopputulos on silti sellainen, että jään Helsinkiin.
Äiti sai (kauhistuttavan paljon asiaa äidistä, ei tän pitänyt olla mikään äitiblogi!) eräänä yönä ilmeisesti jonkintyyppisen hermoromahduksen tietokoneen takia, repi kaikki johdot irti -pystyn kuvittelemaan tämän tilanteen hyvin, raivosta vapisevat kädet riuhtoo piuhoja niin että sininen sähkö välkkyy, leuat kireinä hampaat narskuu, hengitys on puuskaista, oon nähnyt sen siinä fiiliksessä tarpeettoman useita kertoja- ja painuu täristen sänkyyn, koska ei ole mikään tekniikan ihmelapsi. Yritän yhä opettaa sitä copypasteemaan tekstiä, nyt kun se on käyttänyt internetiä ainakin seitsemän vuotta. Sit se meni ja osti uuden tietokoneen. Se miksi ylipäätään otan aiheen puheeksi, on musiikki jota mulla oli aika monta gigaa siinä edellisellä koneella.

Muuan nuori naishenkilö on kerännyt mun makuuni järjettömän ison summan rahaa, se on niin nuori etten keksi muuta mahdollisuutta kuin että se on huorannut ahkerasti vuoden yhtäjaksoisesti tai jotain sen suuntaista. Aikoo ostaa huoneiston tai talon, lupaavia sellaisia on nyt jo kuulemma pari. Kun kaupat on tehty ja tilat laillisesti hänen omaisuuttaan, neiti perustaa squat-tyyppisen mestan, jonka ajatteli rahoittaa järjestämällä keikkoja. Motiivina koko meiningille kuulemma se, että sydän särkyy kun kaikki kaverit asuu kadulla. Ymmärrän. Olin myös ikäänkuin tohkeissani kuunnellessani selontekoa suunnitelmasta. Yks huone tulee olemaan luomuruokahuone, siellä kasvatellaan omat juurekset ja rehut. Puheeksi tuli, että jos hän hankkisi lämmityksen, majoittua voisi läpi vuoden, ja olisin tervetullut alivuokralainen. Alustavasti sanon vaan että pure awesomeness.

Luulen, että tunnollisuuteni ja täsmällisyyteni on jotenkin sairasta, ellei lähes epäluonnollista. Saavuin autolla eilisiltana erääseen huoneistoon Helsingin sadantonninvuosituloalueelle. Kuskina eräs toveri, jonka kyydissä en aiemmin ole ollut, parikymmentä minuuttia hänen autossaan hänen kätensä ratissa ja sydämeni tahdistui uudestaan. Kostean illan jälkeen (muistan pitäneeni jonkinlaista tupakkatauon mittaista luentoa lihavuutta koskevista perversioista terassilla) menin nukkumaan klo yhden jälkeen, ja heräsin 05.45 (ilman kelloa, olin itselleni armollinen ja aioin herätä vasta tasan kuudelta, mutta sisäinen kelloni on etuajassa), ryntäsin kotiin, pakkasin, juoksin juna-asemalle, tapasin kuvaajan ja assarit, klo 08.19 pääsimme matkaamaan kohti Järvenpäätä. Itse kahdeksasta tunnista Pekka Halosen akatemian studiossa (miksi musta tuntuu siltä notta tässä tekstissä ois semmoinen leijumissävy!) en vaivaudu kertomaan, sillä se humalankaltainen uupumuksen tila jossa pollani tällä hetkellä viruu, tekee ajatuksen liikkeestä muutenkin tahmeaa. Seura oli helvetin hyvää, kuvaaja niin taitava että huokailin ja voihkin sen duuneja tutkiessani, nyt kun olen ottanut itse kuvaajan kädenjäljestä selvää, niin en osaa kelata muuta kuin että jumalauta mä olin ton malli tänään. Vaelsin ympäri studiotiloja ja hipelöin jokaisen suloisen taustamateriaalin ja rekvisiitan läpi sormenpäillä, nautin kuvaajan seuraamisesta sen tehdessä asiaa jonka se parhaiten osaa, näin miten se ja sen Canon sopi yhteen, tyyliin rakasti toisiaan, se vehje sopi sen pieniin käsiin niin hyvin. Näyttely aukeaa huhtikuussa, lisätietoa saatte kun tiedän itsekin enemmän. Mun täytyy varmaan nukkua. Ehkä mun pitäisi kertoa jotain työssäoppimisesta, uskon ettei ihan kaikki tiedä mitä tapahtuu vanhustenhuollon toiminnan rakennuksissa? Miksi ihmeessä en koskaan oikolue merkintöjäni?