tajuvaje

sen kunniaksi, että olen tahattomasti saavuttanut normaalipainon (ja voin öööö luovuttaa verta nyt), jaan kanssanne esimerkin siitä millaiset koipeni olivat kun en ollut normaalipainoinen. toki thinspovänkyröinteineen.

Kupittaa-retki jonka tekemistä en ehkä kykenisi muistamaan ellen olisi säilyttänyt siinä pöhnässä hienomotorista osaamistani ja painanut laukaisijaa muutamia kertoja kolmen päivän aikana (tod näk vahingossa), eivätkä nämäkään varsinaisesti valota yhtään mitään reissusta tai sen sisällöstä. edes minulle.

s

freestyle

et ole lihaa et verta
olet haavekuvia unelmia, lainasin runon Uuno Kailakselta, mutta se tepsi
puhelin soi

seisoin katukulmassa tarpeeksi kauan. sitten koivet alkoivat toimia alkuperäisen suunnitelman perusteella, kävelin sisään ja aloin juoda kaljaa niin lujaa kuin pystyin. oikeastaan en edes kuullut runoja, vaan vanha ympyrärillinen taidemaalari päätti ottaa seurani itselleen, juotti lisää kaljaa ja keskusteli kohteliaasti, tasapuolisesti sanan ja rytmin voimasta, otti avosylin vastaan pohdiskeluni kitarasta ja modernista runoudesta, purskautti mielettömän oikeisiin hetkiin hyväksyvää naurua. kertoi että olen, en muista mitä sanaa käyttämällä, raju. ja joo, rakastuin. kuten oli kai tarkoitus.

luulen, etten oikeasti edes ole kireä, olen ... tällainen. ei sitä tarvitse ottaa vastaan, kannattaa varmaan työntää vain pois. en ala vihata itseäni tai ketään muutakaan sen takia. aina on tilaisuus kehittyä ja hioa temperamenttiaan, mut jossain vaiheessa kyse ei vain enää ole siitä, että jotain olis pielessä tai väärin, on vaan myönnettävä jos sitä ei halua.
ääni on auki, avasin kaks tuntia, joten om namo om namo. se on niin auki tuntuu että kohdusta asti, että valinnanvara hukuttaa mut.

vii deö

hyvää huomenta. kiinnostuin suullisen ilmaisuni visuaalisuudesta ja kuvasin siitä spontaanisti videon klo 0800. miljoona pistettä ja papukaijamerkki tosta dorkasta puolen minuutin vaikenemisesta ja kaukaisuuteen tuijottamisesta. ja miks mä sitten latasin tän internetiin? silmälasit saa mut näköjään näyttämään ai-ailta tai vastaavalta pimeän sademetsän otuxelta.

kitkakas

mun joka ateria maistuu 60% margariinilta ja suolalta. mulla on patoutumia. mä en jaksa kirjoittaa oikeaa blogimerkintää joten paiskaan tähän kaksi kuvaa ja pastavesi kiehuu, luojan kiitos työvuoro alkaa kolmen tunnin päästä. huomenna mä saatan olla onnellinen. en osaa mitään ja päässä on tosi monta kaikuvaa käytävää. pidän hallusinogeeneistä ja olen hirveän nälkäinen ja ehkä kusessa noin tulevaisuuttani ajatellen mut en pysty tajuamaan sitä jos mua pidellään. monta elämäni naista, mm. Ane Brun. yllätin itseni, tiesin että tää sielu on mulle yks kiintopiste ja sitä täytyy hoivata, mut ku se kerto millaiseen kuntoon sen mieltä on ehditty hoivailla, täytyin onnella itkuun saakka ja olin niin, niin ylpeä meistä

tuli ruuhkaa aamuisin

Tumblr vaikeuttaa oikeaa bloggaamista ihmeellisen paljon. Se on kauheaa, mulle tekis niin hyvää ylläpitää luovan kirjoittamisen osaamistani, vaikk en laske kovin kevyesti blogipostailua luovaksi kirjoittamiseksi. Mä huomaan jo näiden parin vaivaisen rivin kohdalla loksahtavani lukkoon.

Lupaan, että menen tunnille, joka alkaa kahdenkymmenen yhden minuutin kuluttua (keräämään katseet ja huomion suoraan minuun, kurssi on uusi ja esittäydyn mut mullei kuitenkaan ole selitystä sille missä olin aamupäivällä), lupaan että haen tänään töitä, lupaan että valehtelen äidille niin vähän kuin oma viihtyvyyteni suo, lupaan että opin niin hyväksi että saan joskus palkinnoksi baretin. Viininpunaisen.

Pakenin syömään yksin ja tulkitsin sen medium-huonoksi merkiksi. Chattailin kuitenkin menestyksekkäästi puolen sätkän verran tupakkapaikalla ja mun teki mieli kysyä, olenko teidän mielestä tänään kummallinen. Mä nukun hyvin puolen neliön kahvilammikon päällä tuntematta itseäni kummalliseksi (itken tyytyväisyyttäni miljoonannen kerran kun mulle lauletaan vaik se on ihan tuttua mutten kai koskaan totu siihen enkä haluakaan että lakkaisin itkemästä), mut kun nyhdän papuja ja ananaskuutioita vetäytyneenä toiseen päähän ruokailutilaa, tunnen selkeästi ...... sosiaalista painetta? En halua puhua niin et mul on suu täynnä ruokaa ja et mun pitää katsella kun muut murskaa aromivahvennemassansa (tämä ei ollut kannanotto kouluruoan epäkelpuudesta) helposti nieltävään muotoon, kuitenkin.

Kirjaston kaiuttimet toimii ja tyydyttää mut vaikkei lohduta, tää onkin loputtoman epäkohteliasta. Mä häiritsen silti vähemmän kuin ne jotka kokoontuu tänne katsomaan Pasilaa skobet kitisten. Mun pitää toipuu hetki. Ehkä mun pitää kans vähän rypeä.

Mulle kuuluu (epäselvästi) helvetin hyvää.