strange wind blowing through us all

tässä pari minun naamaani, koska siksi.
Odottelen tutkintotodistusta ja Valviran kanisteriin eliccäs rekisteriin pääsemistä ja sijaistelen autistiohjaajana. Yritän keksiä miksi rupean isona. Ahdistaa, kun ei ole enää muuta stressattavaa kuin raha, nyt kun koulu on loppu! Olen nimittäin aika varma siitä, että mielenterveystyöhön minusta ei enää olisi. Olen vahingossa aivopeseytynyt näkemään pyskiatrian liian vastenmielisen epäeettiseksi hoitotyön kategoriaksi, mutta en oikein ole varma vielä, missä muussa olen hyvä. Treenailen tätä ohjaustyötä tässä nyt sit ahkerasti. Vittu ma olen pihalla.

ei ole olemassa mitään mitään

Tämä postaus venähti taas vuodella, hohoh. En ole varsinaisesti yllättynyt. On tavallaan vähän hönttiäkin kai päivittää tässä vaiheessa. Jos joku sattuu lukaisemaan tämän, niin moi! Kai mä haluan säilyttää tän blogin jonkinlaisena lokikirjana, se 4 vuotta mitä tää on ollut pystyssä, on aika iso lohko sillain mun nuoruudesta säilyttää Indernedsissä.

2014 oli aika huikea vuosi. Ei tapahtunut mitään järisyttävää, mutta luulen sen olleen introspektiivisesti jännittävä ja opettavainen, kasvattava. Viimeksi kun raportoin meiningeistäni, olin juuri aloittanut uuteen kaupunniin sopeutumisen. Kevät oli ihan hyvä kevät, opettelin elämään nollabudjetilla ja hankkimaan ruokani roskiksista. Ja lokkeilemaan, lokkeilemaan lujempaa ja kiihkeämmin kuin koskaan.
Kuvilla, joita ehkä lisään tähän, ei todennäköisesti ole mitään tekemistä stoorini tapahtumien kanssa,
lisään niitä koska ne on hassuja / kivoja / cooleja / mun ihana naama on niissä

Kesäkuu tuli yllättäen, kaupunkini heräsi eloon, taisin liftailla aika paljon kodin ja pääkaupunkiseudun välissä. Suhteeni muualla asuviin lempi-ihmisiini jotenkin syventyivät ja voimistuivat kun lajitoverit ei olleet koko aikaa käden ulottuvilla. Ehkä d-vitamiinin aivoja ja kolhon talven harmaudessa käpristynyttä sydäntä hellästi hierova vaikutus sai oksitosiinin roiskumaan kehossani ja asenteeni ihmisiä kohtaan muuttui empaattisemmaksi ja tarvitsevammaksi. Tsek dät virkehirviö. Kesällä mietin muutenkin paljon kodin merkitystä, mitä tarkoittaa olla kotona. Spugeillessani rahattomana pitkin kyliä vaihtaen fyysistä sijaintiani peukkukyydeillä välillä hyvin likaisena ja nälkäisenä, tunsin yleensä olevani turvassa ja kotona silloin kun mulla oli mun ihmisiä riittävän likellä.

Heinäkuussa muistin saaneeni talkoolaispaikan Ilosaarirockista. Viikkoa ennen festaria kosteasti vietetyn yön eksistentiaaliahdistuksen tulviessa päälle, ehdotin aamuyöllä melko tuoreelle tuttavuudelle Papulle, että voitaisiin patikoida Helsingistä kohti Joensuuta. En tuntenut häntä vielä järin hyvin, silti tiesin laskuhumalaisen lietsontani vetoavan häneen, kuten tapahtuikin. Seuraavana päivänä ostin vitun ison ja epämukavan käytetyn rinkan ja minibudjetin peruspöpelikössäselviytymistarpehita.

Liftasin Helsinkiin ja lähdimme tuona iltana kävelemään. Jumalauta sitä lapsellista vapauden ja seikkailun riemuidioottifiilistä.  Olin 22-vuotias, toim. huom... Jo ensimmäinen yö oli mahtava, 9 tunnin tauottoman kävelemisen jälkeen taukopaikka valitsi itsensä kun molempien jalat vaan romahtivat alta ja asfaltti selän alla keskellä ei mitään oli maailman lempein ja pehmein silkkiriippumatto. Leiryidimme sinne tänne telttoinemme, mm. yksityistonttien pihoille. Helle ja paarmat piinasivat välillä minihermoromahduksiin asti. Mäntsälän jälkeen onni potki ja matka eteni yksityisautoilla ja yksityisbussilla! Lahteen päästyämme liftausjumalat käänsivät tylysti selkänsä, joten jäimme pitämään telttaleiriä nuorison illanviettopaikkana suosimaan puistoon muutamaksi päiväksi.

Osana koko ideaa oli pitää puhelimia chillisti kiinni ja keskittyä hetkeen öhhöhölol. Kumpikaan ei tosin ollut älypuhelimen omistaja. Kun festareihin oli enää päivä, pari aikaa, oli toki pakko todeta että liftaaminen olisi maailman epävarmin keino päästä ajoissa, saatika välttämättä ikinä milloinkaan perille, mulla kun oli sovitut talkoovuorot joiden feidaaminen olisi ollut aika mulkkua. Joustimme siis säännöistä sen verran, että ruvettiin metskaamaan soittelemalla kavereille että voitteko yrittää etsiä meille auton ja kuskin jostain naamakirjan kyytiryhmästä. Seuraavana päivänä hylkäsimme viikon kestäneen absolutismin, juoksimme hakemaan reput täyteen viinaa koska jeeJEJEEE FESTARIIT FESTARITFESTARIT FUCK YEAH FESTARIT ja loikkasimme vieraan sedän autoon kohti kaukaista itää.

To be continued....

Kesä tuli, isää ei kuulunut, pikkuveli alkoi kusta housuun

Huomenta.  Jotain ihme jengiä kävi esittämässä toivehita uusista postauksista edelliseen merkintään, tämä on nyt se yritys josta puhuin. Pyrin naputtelemaan spontaanisti ja ajattelematta, muuten vittuunnun ja kuumotun painiessani eri aiheiden välillä, mistä kertominen olisi oleellista, pitääkö edetä kronologisesti, onko tällä postauksella kenties jokin teema, kuulostanko tyhmältä ja puhunko liian intiimejä.

Paiskasin Tsunami Wazaharia rytmittämään turinointiani, viimepäivät ovat kuluneet bluesin ja muun orgaanisen angstin voimin. Saatan olla vähän ääliö, kun maksan Spotifystäni edelleen, vaikka taloudellinen tilanne on "mmh, sipuli ja peruna on niin maistuvaa, todella kivaa ja ravitsevaa syödä sipulia ja perunaa joka päivä!"

Jännittävää (joo, erittäin) tilanteessani on se, että edellisellä kerralla kun päivittäisbudjettini oli 4 euroa, olin niin depis että käytännössä dokasin ja makasin x-asennossa mätänevänä paniikkizombiena pidemmähkön aikaa. Nyt olen perustyytyväisempi ja iloisempi kuin aikoihin. Se, kuinka olen päätynyt tähän, pitää sisällään kuitenkin vähän enemmän. Aloittakaamme siitä, että reagoin muutoksiin ja stressiin aina hieman viiveellisesti; saatan helposti paahtaa eteenpäin silkan päämäärätietoisuuden johdattamana vaikka kuinka pitkiä aikoja kerrallaan, ja kun kulloinkin kyseessä oleva puuha on suoritettu, heittäydyn uupuneena lattialle ja annan ahdistuksen ja muiden negatiivisten tunteiden pyyhkiä voimallisesti ylitseni ja itseni jähmettyä velttouteeni. Ensimmäiset kaksi viikkoa pirkanmaalaistumisestani makasin paikoillani haluunkuollahaluukuollahaluunkuolla-mantraa inisten ähellettyäni ensin paikkakunnanvaihdoksen ja sekavien ihmissuhdeasioiden parissa pari kuukautta. Ripeä alakulottuminen ja täysin epärationaaliset ja musertaviin emootioihin käpertymiset on mulle ok, kuuluu asiaan. Etenkin kun talviangsti vaan on must. Sit jatkoin elämää. Tein ennätysajassa uusia tovereita (aika pitkälti kivalla tavalla friikeistä taideopiskelijoista) ja än äs heräsin eloon. Rahattomuus on osaltaan auttanut mua nauttimaan yksinkertaisuuksista ja hipelöimään innoissani pienimpiäkin mukavia hetkiä, olen taas alkanut lukea kirjoja ja piirtää. Ja nyt onkin yhtäkkiä melkein kevät ja asunnosta poistuminen tuntuu suorastaan miellyttävältä. Ajattelin tämän viikon kuluessa tiedustella muuan viheralan amiksesta, josko niillä olisi mulle jotain tekemistä t: vielä jonakin päivänä pystyn hakemaan johonkin kolmannen asteen oppilaitokseen ja jättämään elämäm koululaisuuteni historiaan.

Tää on ihan älyttömän pieni kaupunki. Tiesin sen toki jo aiemmin, livekeikkoja on niin harvoin että mulla on vähän jo reflat elävästä musiikista. Kävin tosin täällä kahtomassa Joosea Keskitaloa ehkä viidennen kerran, jollain tavalla se oli ihkuin keikka tähän asti. On tavallaan siistiä kun välimatkat on helppo ja mukava koluta kävellen. Odotan kesää niin vitusti, oon hankkinut jo yhdet festariliput. Nielen kauhuni ja räjäytän tähän leivänpaahtimella otetun kuvan viimeisimmästä, keskeneräisestä runokuvituspaskartelusta. Se on tarpeeksi epäselvä (eritoten värit), kirjaimia en ole vielä asettanut paikoilleen, halusin vain näyttää että siinä tulee lukemaan (otsikko).

Ootteks ny tyytyväisiä? Salee ootte. Enskerral ehkä vähän pidemmin, tää oli niin rankkaa kylmiltään. Käytän nimittäin aivojani niin harvoin, ja silloinkin säästeliäästi.

tääl on Lieminen

Käydessäni läpi seuraamiani blogeja mua alkoi jotenkin vituttaa, etten oo vaivautunut itse harrastamaan tätä maaliskuun jälkeen. En ite tykkää kälättää puuta heinää ja mulla on useimmiten ollut ideana kunkin entryn kohdalla koota edes jokin teemankaltainen runko teksteilleni, ja kevällä aloitettuani uudessa työpaikassa se vei luonnollisesti paljon energiaa sekä aivokapasiteettia valveillaoloajastani, tunsin itseni ressaantuneeksi muutoinkin ja lopulta tämä bloggausasia taisi vain kuolla siihen, kun mulla ei vain ollut minkäänlaisia ideoita. Voi pojat, oon niin hyvä näissä neljän kilometrin lauseissa.

Teen siis nyt arasti pienen ja typerän yhteenvedon kuluneesta vuodesta ja toivon ettei pitkän pitkä tauko tulisi olemaan enää este kirjoittamiselle:

- Biletin ihan vidusdi kesällä (tämä oli tärkeää)
- Ihastuin
- Löysin koko elämäni piilossa uinuneen heteroseksuaalisuuteni
- Elintasoni laski mutta onneksi säilyin hengissä
- En vieläkään oppinut soittamaan mitään instrumenttia
- Rupesin fanitytöksi
- Opin, että jotta elämänlaatuni olisi hyvä, tarvitsen oikeasti astianpesukoneen
- Biletin kyllä ihan vitusti liikaa syksylläkin
- Oon tutustunut reippaammin ja innostuneemmin uusiin ihmisiin kuin ikinä milloinkaan ja saanut uusia ystäviä
- Aloin vihata naisia aikaisempaa enemmän
- Aloin hajota liian pieneen asuntooni ja paskaan työpaikkaani
- Tämän seurauksena päätin jättää kaiken ja vaihtaa kaupunkia  (joulukuun lopussa)
- Opin tekemään tulen myös haastavissa olosuhteissa
- Kävin kolmessa nyymimiitissä 
- Opin kasaamaan monia erilaisia telttoja
- Lakkasin olemasta kasvissyöjä (vähän kyllä inhottavaa)
- En ole lukenut edes viittä kokonaista kirjaa
- Olen oletettavasti vielä aikaisempaakin burgerimpi ja kyynisempi tyyppi, toisaalta olen myös rennompi ja iloisempi tyyppi? Omituista.

näätä syö sekaravintoa

Tiättekö, kun tää blogi eleli varmaan pari vuotta niin, että lukijoita oli vain pieni hyppysellinen, ja kirjoitin oikeastaan ennemminkin vain itselleni. Nyt kun lukijoiden määrä on kasvanut, ei valtavasti mutta alkumetreihin nähden huomattavasti, multa unohtuu uudestaan ja uudestaan, että jengi on liittynyt tänne varmaan just oikeesti postauksia seuratakseen. Mut mä supertunnollisena ihmisenä aina unohdun johonkin.

Oon suurkuluttanut skottijairkkusolisteja, mielellään pörröisiä ja parrakkaita miehiä. Ja rakastuminen taitaa olla peruuttamatonta, nyt kierroksissa on ukoista pörröisin ja pyylevin Hamish Imlach, ja kimppakivan merkeissä myös Cyril Tawney.

Tämä merkintä jäänee hyvin tyngäksi, mut kai mä yritän tällä myös havahdutella ihteeni säännölliseen ylläpitoon. Mikä ihaninta, kun aurinko näyttäytyy useampia tunteja vuorokaudesta, oon jo kaivannut ihmisten seuraan ja ulkoilmaan. Kulmakahviossa on lipitetty hysteerisesti varmaan 100 litraa kahvia, kun siinä on voinut leikkiä kevättä helmikuusta lähtien, koska joku höntti siellä on sitä mieltä että on ok pystyttää terassi keskellä talvea. Aloitan ylihuomenna 3-vuorotyöt taas ja n. puolentoista kuukauden mitääntekemättömyyden jälkeen vähän ahdistaa, et osaanko enää ikinä herätä aikaisin (aamuvuoroo varten on oltava pystyssä ennen auringonnousua) ja viekö se ehkä mun hengen. Oon jännittynyt ja innoissani. Itsezemppauksen vuoksi shoppailin uudet työkenkät ja pöksyt. Mitä itsepetosta kuvitella että tavaroiden ostaminen auttais yhtään mihinkään.

Haaveilen vapaaehtoistyöstä sijoituslasten - ja nuorten tukihenkilötoiminnassa, mut ehkäpä vaivaudun välittämään fantasioistani vasta kun oon saavuttanut jonkin sortin chillin tasapainon töiden ja siviilin välillä. Ikävöin helvetisti edellistä työtäni ja työkavereita. Muutokset kuumottaa ja motivoi.