torstai 18. lokakuuta 2012

mellitus mellitus

Nyt seuraa hämmentynyttä, oikolukematonta yksinpuhelua: Isossa talossa on isoja viranhaltijoita, isoine struktuurifantasioineen ja hallinnollisinetaloudellisine tavoitteineen. Protokollapyramidin ylimpänä killuu joitain hoitajalle ratkaisevia mutta ei-henkilöityneitä nimiä, tietynkokoinen budjetti ja en-tiedä-kenen puuhaamia strategisia suuntauksia. Sitten ylilääkäreitä ja ylihoitajia, joista olen tavannut henkilökohtaisesti yhden. Hänellä on hieno nimi. "Ylempänä", kuten sanotaan, päätetään mm. tavoitteellinen hoidon pituus, toki myös jonottajia silmälläpitäen. Henkilökunnan palaverissä tunnelma oli jotain kireän tyytymättömyyden, nöyryyden ja silkan vittuuntuneisuuden ristiaallokkoa. Olin itse vain varpaillani. Kaikki tuntuivat olevan yhtä mieltä siitä, että ilmapiiri on muuttunut paskaksi, vaikka hoitajia on nyt enemmän kuin vuosi sitten. Olin juuri ehtinyt täyttelemään koko talon työolokyselyn ja jaksanut taas ylistää ja kertoa olevani tyytyväinen.

Kahvipöytäväen yksimielisyys paskasta ilmapiiristä tuntui vieraalta, mutta toisaalta minun kokemukseni eri yhteisöjen ilmapiiristä perustuu ihan eri aloille sekä opiskelijan näkökulmaan. Voi olla että käsityseni "paskasta ilmapiiristä" edustaa jotain aivan muuta kuin mitä nämä ihmiset ovat nähneet. Musta on ääriharvoin ikävää tulla töihin. Moni heistä nimesi yksimieliseksi syyksi ilmapiirin synkistymiselle kiireen, joka on aiemmasta poikkeavaa ja joka on kovasti kiinni juurikin noista tyypeistä siellä yläkerrassa. Tän mä voin allekirjoittaa, vaikka mulle riittää toistaiseksi että työkaverit on keskustelevia ja hienoja tyyppejä yksilöinä ja tiiminä. Hoitoaikoja on pyritty lyhentämään ja tavoitteet ovat siihen nähden epärealistisia. Tosin vastapainona ihmisistä on tuntunut hyvältä hoitoryhmän monimuotoistuminen uusien hienojen strategioiden myötä; enää ei tarvitse pelätä, että jos on itse vapailla tahi sairaana, oma potilas ja omat työt olisivat yhtälailla "heitteillä" kuin aiemmin. Hoitoryhmä on paisunut ja nykypäivänä on itsestään selvää, että tämän termin alle sisältyy moniammatillisen tiimin lisäksi potilaan oma sosiaalinen verkosto ja kolme hoitajaa.

 Mun on vaikea tutkailla vuoden 2012 erikoissairaanhoidon tilaa kriittisesti verrattuna Nikkilät ja Kellokosket nähneisiin aitoihin hc-mielureihin jotka ovat olleet mukana puolet 1900-luvusta psykiatrian piirissä. En osaa olla tyytymätön nyt, kun en ole itse joutunut sopeutumaan muutoksiin vuosien vieriessä, ja taatusti hyvä niin. Hiljan oloni on ollut tukala osastollakin, omapotilaani asuntoasiat ovat olleet heikolla tolalla ja sosiaalityöntekijä heittäytyi sadan vuoden saikulle. Potilaan hoitava lääkäri juoksee perässäni ja läähättää uloskirjoituksesta tajuamatta etten voi yksittäisenä ihmisenä kyhätä kenellekään uutta elämää kahdessa viikossa. Ajoittain tuntuu, että juuri nuo eniten ja pisimpään opiskelleet tyypit käsittävät käytännöstä vähiten, etääntyvät itse hoidosta kun ainut kosketus siihen on enää muisto 25 vuoden takaa. Sisäinen kiusattu lapsoseni rääkäisee "TEE ITE PAREMMIN!"

Nunu on tyyntynyt ja se on mun paras ystävä, enkä ole tavannut yhtä hyväntuoksuista ja ilmeikästä koiraa ikinä ennen. Ja mun pitäis varmaan rakastua tai innostua jostain ihan järjettömästi, olo on niin levottoman alakuloinen.

2 kommenttia:

  1. Mm. Raskahko päiväkirja. Millä psykalla oot duunissa?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En uskalla kertoa, tässä blogissa näkyy mun naama! Siksi selitänkin juttujani näin ympäripyöreästi, kun leikin ees vähän anonyymiä.

      Poista

JOTENKIN

Oma kuva
kroonisesti jämähtänyt norsunvittu-autistihatuksi. en tuu kaikkien kanssa toimeen, vaan näyttelen tarvittaessa helposti lähestyttävää ja miellyttävää olentoa. ulkoilmatapahtumissa pitää mun mielestä saada tupakoida. blogilla ei ole keskeistä ideaa, kunhan oksennan tänne jotain silloin tällöin. työkseni hoivaan ja kylvetän organismeja, joiden spyyke ei ollut yhtä kestävää materiaalia kuin elämä. kuvat oon ite ottanu!! joskus käytän liikaa huutomerkkejä.

Lukijat