C15H11N2ClO2

Sain ripeän impulssin tajuntaan, joka väitti että mun tekee mieli lätistä jostakin yleispätevästä aiheesta, mut heti perään tajusin että turha kusettaa ketään, itsestänihän mä haluan puhua. Joten! Pelkään sairaaloita ja terveyskeskuksia. Mitäs siitä, että vietän sairaalassa suurimman osan hereilläoloajastani. En tiedä, miksi pelkään. Luullakseni en ole asioinut sellaisissa tavanomaista enempää tai vähempää. Mulla on krooninen sairaus, joka diagnosoitiin yli 10 vuotta sitten, silloin mua käytettiin paljon lekurilla. Alakouluikäisenä olin niin kömpelö, että ravasin päivystyksessä harva se päivä. Siis en nyt yritä sanoa kiertoilmauksin että mua olisi vedetty säännöllisesti turpaan himassa ja viety kokoonkursittavaksi, vaan putoilin ja kaatuilin ihan itse rappusista ja kiipeilytelineistä kerran viikossa. Tässäpä myös jotain hyvin henkilökohtaista, josta mainitsemista toivon mukaan en tule katumaan valtavasti; ikävuosinani ~12-16 läpikävin kaikki olemassaolevat syömishäiriöt ja tätä kautta olin terken vakiasiakas ajoittain. Luullakseni juuri tuosta johtuen keksin 17-vuotiaana että hoitoala on mun juttu. Julkisella puolella mua kohdeltiin toisinaan niin tyhmästi ja ammattitaidottomasti, että sain jonkin kimmokkeen haluta tehdä itse paremmin. Ja ehkä sieltä on peräisin lekurifobianikin.

Nykyään hoidan harvinaiset terkekäyntini ilman varsinaista kauhua, mutta hampaat irvessä ja vastenmielisin fiiliixin. Suhtautumiseni minua hoitaviin henkilöihin on aina jälkeenpäin ajateltuna kovin kriittinen, kyylään raivolla sitä kuinka mut otetaan vastaan, puhutellaan ja huomioidaan. Siksi kai, että em. piirteet ovat asioita, joihin itse kiinnitän töitä tehdessäni kovin huomiota.

Työsuhteeni loppuu pian ja mulla on etukäteen jo ikävä. Herttainen omapotilaani tunnusti minulle hetki sitten olevansa profeetta. Mikäs siinä, tämä olisi kieltämättä aika järkeenkäypä ratkaisu kysymykseen, onko 21.12.12 se päivä, jolloin alkaa uusi aikakausi tai maailmanloppu. Kysyin mieheltä, notta eikö se profeettuus ole aika vastuullinen tehtävä. Hän ei kertomansa mukaan tunne oloaan paineistetuksi. A man's got to do what a man's got to do. Hulluna eläminen voi näköjään olla aika mukavaakin. Sitä vaan herää eräänä aamuna ja huomaa olevansa uusi maanpäällinen vapahtaja. Kätevää. Heti perään pyydän anteeksi, että käytin sanaa hullu, ja tupla-anteeksi vitun huonosta huumorintajustani, suututin äitinikin eilen pohjalimaisen kehnolla läpällä, jolta olen sentään perinyt tasottoman käsitykseni komiikasta. En tiedä mikä mua vaivaa.

[katkeraayksinäisenulinaa]Pitkäaikaisin ystäväni ei muistanut milloin mulla on syntymäpäivät. Synttärilahjaksi toivon, että joku haluaisi tavata mut ihanuuteni tähden, ja tykkäisin myös omasta shakkipelistä. En ole ollut satoihin vuosiin tekemisissä muiden kuin muutaman exän ja työtovereiden kanssa, en muista miten ihmisten kanssa kommunikoidaan. Ugh. [/katkeraayksinäisenulinaa] Ja ai niin, pääsen pois idästä.

kolomattasilmäälipaisepa

Olen vanginnut itseni asuntooni lumikinosbarrikadien keskelle. Ehkei mikään ole niin turruttavaa ja synkistävää kuin että ilta alkaa kolmelta iltapäivällä ja tämä jatkuu toukokuuhun asti. Seuraelämäni pitelee jo asetta ohimollaan. Koko joulun, välipäivät, synttärini ja uudenvuoden vietän töissä, ja hyvä niin, lahjaksi toivon lisäelämiä ja repullisen jonkinlaista energiaa tai ainakin jotain sellaista, että jaksaisin etsiä sitä, sen sijaan että edes aidan matalimman aisan alittamisenkin sijaan jään vain lojumaan kasvot mudassa ja vetämään keuhkot täyteen kuraa.

Aihe, josta haluan muuten vain höpistä vastaheränneen uneliaana:
Psykiatrisissa sairaaloissa on hätätilanteita varten iso elektroninen hälytysjärjestelmä, joka toimii työtakkeihin kiinnitetyllä pienellä vempeleellä. Nappia painamalla aiheutuu hälytys kaikille järjestelmän piirissä oleville osastoille, joka tarkoittaa korviarepivää piipitystä. Hälytys tehdään vaara- tai uhkatilanteissa, jolloin tarvitaan pikaista lisäapua muilta osastoilta, vaikkapa eristämiseen, pakkoinjektiolääkintään, et cetera. Joka osastolta irtoaa tällöin avuksi miehityksestä riippuen 1-2 hoitajaa, mielellään fysiikan vuoksi miehiä  Käytävillä on pienet diginäytöt, jotka kertovat hälytyksen alkuperän helpoilla, mutta itse tilanteessa raivostuttavan vaikeastitulkittavilla koodeilla.

Tässä syy miksi välttelen mahdollisuuksien mukaan hälytyksiin vastaamista, älkää nyt naurako tai osoitelko, mut jään joka kerta panikoimaan ja pähkäilemään koodia ja sen tulkitsemista niin pitkällisesti, ettei minusta kohta ole enää mitään hyötyä. Lähiaikoina olen ottanut itseäni niskasta ja skarpannut näissä tilanteissa, sisäistänyt edes puolet numerokirjainsekamelskasta ja ihan vaan ottanut jalat alle kun suunta on suurinpiirtein selvä. Onneksi voin luottaa siihen, että juoksemaan lähtee myös pataljoona hoitsuja, jotka on olleet talossa niin pitkään etteivät erehdy ja tietävät nanosekunnissa jopa mihin huoneeseen kaikista osastoista ja rakennuksista ovat menossa.

Ja eilisen jälkeen päätin ostaa mahd pian oikeaoppiset ja tarkoitukseen sopivat työkengät; lähdin tukka putkella hälypaikalle, juoksin puolitoistametrisenä pygminä kahdeksan koripalloilijan kokoisen kaapin kanssa umpijäisen pihan poikki (mielessä pyöri lähinnä, että olipa hyvä kun juuri minä olen paikalla, eiväthän he pärjäisi mitenkään ilman minua jotain stiletillä huitovaa nistiä vastaan), enkä oikein onnistunut saavuttamaan tilanteeseen vaadittua orietoitumista ja vakavuutta, sillä luistelin seitsemän euron muovitollukoillani koko matkan lennokasta siksakkia. Arvokkuuteni karistua viimeistä kikkaretta myöten pitkin pihamaata, selvisi että vaaratilanne oli ohi. Tavallisesti pelkkä hälytysääni saa aikaan adrenaliinipurskahduksen elimistössäni, tässä ei ollut minkäänlaista tolkkua. Kun vakavoituminen väistyi, työkaverini päästi pidätellyn minulle osoitetun huutonaurunsa kyyneleet poskilla. Kieltämäti aika keventävä lopetus aamuvuorolle.

Ei mulla tainnut muuta asiaa olla. Hassua, että jokaisen postauksen tuhannen kirjoitusvirheen jälkeen päätän oikolukevani seuraavan tekstini, mutta se jää aina tekemättä. Tykkään kai eniten raadollisista ajatuspieruista. Antaa männa.

laulu kosmonautista

 Nämä ihan muuten vain. En aio lätistä tällä kertaa, paitsi kertomalla nähneeni unta jossa talsin paljasvarpaisena pehmeällä alustalla, ehkä metsässä, ja säärteni ympärillä hyrisi ukkoetanan kokoisia mehiläisiä, paikoillaan pienen matkaa maan pinnan yläpuolella kuin kukkakärpäset. Pihan punatulkut huutaa "nööt nööt", ornitologien mielestä ne sanovat "hjyy". Kaksi varista kinasi jostain myös, mutta vanhan tutun "krää krään" sijaan toinen raakkui "barack barack". Olen surkea talviruokkija, todennäköisesti olen tappanut pihan talitiaiset aloittamalla syöttämisen jo lokakuussa, ja vasta eilen muistin että puuha olisi tarkoitus pitää vähänniinkuin jatkuvana  koska Suomeen jäävät pikku tyypit nimenomaan uskovat ja luottavat että ne apajat jotka löytyy ennen talvea myös pysyy. Tämä on todella kiinnostavaa. Halusin vain avautua huonosta omatunnostani.

kollektiivinen onni

Eräs iltavuoro oli täynnä epämääräistä kihinää ja kuhinaa. Ja somatisointia. Lyhykäisyydessään somatisointi tarkoittaa psyykeperäisiä fyysisiä kipuja tai oireita ilman ruumiista lähtöisin olevaa syytä. Monella meistä mattimeigäläisistä on kokemusta stressihedarista tahi ribalista. Häiriötyyppistä somatisointia esiintyy monasti mt-häiriöiden yhteydessä, eritoten masennus- ja ahdistuneisuushäröpotilailla ominainen riesa. Psykiatrian puolella vanha tuttu kaveri naisten vaivana, aikoinaan hysterianakin tunnettu. Ja se siitä.

Suihkutin potilasta, joka sisäänkirjautui muutama päivä takaperin, ja tullessaan hänellä oli hassuja paukamia, joista kukaan ei niin välittänyt, umpipsykoottisuus vaati enemmän huomiota. Kollegani vilkaisi niitä silkasta mielenkiinnosta ja poistui huoneesta kasvoillaan jonkinlainen ... ilme.
" Ne taitaa olla lutikanpuremia. " Vaihdoin vaatteeni juosten ja menin kylpemään käsidesiin, niinkuin siitä olisi ollut jotain hyötyä. Perääntyneenä pukuhuoneen nurkkaan katselemaan riisumaani hyi-vittu-miten-inhottavaa-hyönteisiä-kihisevää vaatemyttyäni mietin, että tekisin mitä tahansa jos mulla olis ollut kasa tuohta ja bensiiniä sytkärin lisäksi. Joskus sorrun pieneen liioitteluun ja ylireagointiin, sitä en kiellä, mutta se että todella onnistuin lutikoita ajattelemalla synnyttämään kämmensyrjääni kutisevan punoittavan paukaman on jo jotain hysteriaakin mielettömämpää psykosomaattista taikaa. Kutisin päästä varpaisiin niin lohduttomasti, että toivoin pääseväni lepareihin ennenkuin raavin silmät päästäni. Päivystävä lääkäri totesi potilaan paukamien ei-olevan hyönteisperäisiä. Pattini laskeutui. Kutina lakkasi. Olin onnellinen, ja tunsin itseni idiootiksi.

Somatisointi on mitä kiehtovin härö, etenkin kun se yltyy ja kroonistuu F45.0:ksi. Tai ylipäänsä kroonistuu keskeiseksi mt-häiriön oireosa-alueeksi. Monasti masennuspotilas tarkkailee ja kuulostelee kehoaan runsaasti ja säikähtää pienintäkin muutosta luuppien ja suurennuslasien kanssa, ja yltyy havainnoimaan fysiikkaansa pakkoajatusten kautta: " Vatsa ei toimi kunnolla, minulla on paksusuolensyöpä. Jollain sukulaisellani on ollut se." Se, että tarkastelu pakkautuu pakonomaiseksi ja elämää hallitsevaksi yleensä vaatii pohjakseen jo suurempia ongelmia todellisuusorientaation suhteen.

Jokainen meistä on varmaan ainakin joskus tutkinut jotain silminnähtävää muutosta ihollaan tai tuntenut jossain jotain uutta ja kummallista, pienen hetken johtopäätös on "hyvä luoja, mulla on syöpä. tää on varmasti merkki syövästä. ja oonhan mä ollut viimeaikoina tosi väsynytkin! tai sit keliakia ja aivokalvontulehdus." Somatisaatioajattelu on satunnaisena normaalia terveelle, stressaantuneelle ihmiselle.

Ihmisotuksen itsesuggestio on mieletön juttu ja pelko ruokkii pelkoa. Plasebolääkkeistä on puuhattu kattavia tutkimuxia jo pitkään. Tahdonvoimalla voi siis lopettaa tai lievittää kipua, sen lisäksi että tahdonvoimalla on mahdollista sairastua. Psykoottisuus voi boostata somatisoivan potilaan oikeasti esim jalattomaksi vuodepotilaaksi. Käsittelen asiaa erään ääritapauksen kautta, jota hoidin vähän aikaa, ääritapaus siksi että psykoottisen masennuksen lisäksi hänen ajatteluaan hallitsee tuntemattomaksi jääneen persoonallisuushäiriön koura. Ja juuri hänen takiaan somatisointi jäi kummittelemaan mieleeni pelottavan tuhoisana oireena.

Mielestään hänen  koko kehonsa päästä varpaisiin oli tulehtunut etenkin vatsanseutu ja jalkojen lihakset. Kävelemisen hän oli lopettanut kokonaan ennen sairaalaan tulemista. Hänen jaloissaan ei ollut mitään vikaa. Terveyskeskuspäivystyksessä ravattiin ambulanssilla joka päivä, joka kerta hän oli vilpittömästi sitä mieltä, että kuolee hetkenä minä hyvänsä eikä kukaan vittu osaa auttaa, turhaan ottavat labrakokeita ja rtg-kuvia, kukaan ei tajua että hänen on päästävä somaattiselle vuodeosastolle tai hän kuolee. Tämä ihminen tunsi hirviömäistä kipua ilman syytä, jalat tuntuivat katkeavan joka kerta kun niitä liikutti, hän todella huusi ja itki tuskasta kun niitä kosketti. Realiteeteille hän sulki korvansa ja agitoitui "MIKSEI KUKAAN TAJUA" ja pystyi kiihdyttämään vitaalinsa sellaisiin lukemiin, että hänelle oli eettisesti katsoen pakko antaa bout kaikki verenpaine-sydän-kilpirauhas-pillerit yhdellä kertaa. Hän yritti silpoa ranteensakin, mutta ei, hän ei ole psyykkisesti sairas, hänen kehonsa vain on tuhoutunut. Masennustesteihin hän vastasi vailla minkäänlaista perspektiiviä eikä juuri saanut niistä pisteitä, siksi koska uskoi että kaikki on radallaan, kunhan joku vain tajuaisi hoitaa hänen tulehtunutta kehoaan. Hän otti vastaan ja koki kaiken vartalonsa kautta, millään muulla ei ollut hänelle merkitystä.

Mulle jäi vaan käteen iso kasa kysymyksiä; miten ihmiselle käy noin? Kyse on taatusti jostain perustavanlaatuisesta, tyyliin aivojen rakenteellisesta viasta. Neurologisia tutkimuksia ei muistaakseni ehditty tekemään, sillä eräänä päivänä hän käveli lääkärin luo ja ilmoitti hymyssäsuin lähtevänsä nyt kotiin. Hän kyllästyi osastoon ja päätti kotona olevan mukavampaa, joten hän tuli vuorokaudessa terveeksi.

psylol

Laskin lukevani n. 80 säännöllisesti ylläpidettyä blogia. Feimeimmät suomalaisten kihnuttamat blogit (tän hetken ainoa mieleentuleva esimerkki on More To Love) eivät löydy luettelosta. Bloggaaminen on Internet-ilmiönä Suomessa aika tuore juttu, mut se on lyhyessä ajassa (muutamassa vuodessa) asettunut aika selkeisiin raameihin ja sisältöihin. Ihmettelen ehkä vähän kategorisointia, joka tuntuu köyhältä ja yksiulotteiselta; jengi on jakautunut ylläpitämään iänikuisia lifestyleblogeja, valokuvausblogeja, muotiblogeja, sisustusblogeja, käsityöblogeja, harrastusblogeja ja lemmikkiblogeja. Näin karkeasti jaoteltuna. Lifestyle voi pitää sisällään ihan mitä vaan, pikaisella skannauksella se näyttää käsittävän kaiken ikäisiä Alepan kassamyyjiä tilittämässä elämänsä itsestäänselvyyksiä: "mitä tein tänään, kävin jossain kaupassa ostamassa tavaroita, mitä ja kenen kanssa biletin (denailin) viikonloppuna, kamera on nyt rikki mut enspostauksessa on kuvia, enspostauksessa video, enspostauksessa esittelen huoneeni / kivoimmat vaatteeni / karvanpoistovälineeni, aion ostaa sohvan seuraavasta liksasta.", sanalla sanoen internet-päiväkirjoja, perimmäisenä tarkoituksena toive siitä joku huomaisi heidät.

Nuorison edustajien blogeista löytyy jo oma maailmansa, tarjolla on valtaisa määrä päiväkirjamaista avautumista erilaisista mielenterveyden häiriöistä, suisidaalisuudesta, syömishäiriöistä ja seurustelukumppaneista. Häiritsevää tahtia kasvava aihealue "olen 15-v ja onnistuin hankkiutumaan tiineeksi" on pelottava kategoria. Blogien kautta löydetään omaa kohtaloa ja kokemuksia vastaavia ihmisiä ja saadaan tukea. Ilmiö on tavanomainen eikä mitenkään uusi, vuonna 2012 etsitään vertaistukea ja ymmärrystä Internetitse julkisten päiväkirjojen kautta. Internet on tarjonnut samanlaisen väylän tosin olemassaolonsa alusta saakka, yhteisökanavat vain ovat vaihtuneet.

Bloggaamisen nykyhetkeen mennessä tapahtunutta evoluutiota on vaikea verrata mihinkään jo olemassaolevaan, kuten kirjallisuuteen ja sen skaalaan, lehtiin tai kirjoihin. Paperipäiväkirjat eivät ole kadonneet mihinkään, eikä se olekaan bloggaamiselle mätsäävin vertailukohde, vaikka kyse onkin yksinkertaisimmillaan omien aatosten ja kokemusten jakamisesta. Bloggaamisessa pääpaino on sen kaiken ja oman persoonan näyttäminen jollekulle. Eivätkä kaikki missään nimessä halua antaa itsestään yleisölle muuta kuin jonkin selkeästi rajatun mielenkiinnonkohteen ja aiheen, vaikka omat öljyväriduunit. Jaettu Internetpäiväkirja on jo WANHA. Siihen tarkoitettuja yhteisöjä on puuhattu jo vuosia, kuten käyttäjäluvultaan suurimpia ystäviämme Livejournal. Aihealueen rajaus tuntuu muuttuneen tärkeäksi vasta siinä kohtaa, kun Blogspot.com on levinnyt suomalaisten syrämiin ja näyttöpäätteelle. Itse olen varmaan päätynyt ratkaisuun, jossa mä vaan selitän ilman aihetta. Ja aivoja. Olen linkittänyt blogini osoitteen johonkin pyöreät kaksi kertaa. Lukijoita jostain syystä ihan oikeasti on ja tilastojen perusteella useimmiten ihmiset päätyvät lihaliemeen deviantart-profiilini kautta, tai googlettavat "sininen vohveli" tai "jos kissan ulina".

Töissä on ollut viikon ajan aika ankeaa, monet asiat tuntuvat tyhmiltä eikä mulla ole omapotilaita. Iltojen pimetessä psykoosit tuntuvat puhkeilevan aina vain herkemmin, ja itsemurha alkaa tuntua oivimmalta ratkaisulta. Voi käydä niinkin ikävästi, että jokin ulkopuolinen voima alkaa ohjailla mieltä oikean silmän kautta, ja sitten lähdetään Auroraan kun ranteessa näkyy törröttävän Fiskarsit ja seinään on kirjoitettu verellä mielipide. Tai ellei psykoosi, niin sitten mania, eivätkä ohikulkijat sekä viranomaiset ole samaa mieltä siitä, että on ihan mukava kulkea ilman alaosaa lähikauppaan. Heh. Joskus sitä huomaa olevansa raskaana Obamalle tai Saatanalle, eikä terveyskeskuslääkäri jostain syystä usko tätä. Tai sitten se perinteinen; maataan omistusasunnon lattialla sikiöasennossa aistit kiinni niin kauan, että naapurit tai omaiset muistavat masentuneen olemassaolon ja havahtuvat auttamaan.

Töihin siis.