strange wind blowing through us all

tässä pari minun naamaani, koska siksi.
Odottelen tutkintotodistusta ja Valviran kanisteriin eliccäs rekisteriin pääsemistä ja sijaistelen autistiohjaajana. Yritän keksiä miksi rupean isona. Ahdistaa, kun ei ole enää muuta stressattavaa kuin raha, nyt kun koulu on loppu! Olen nimittäin aika varma siitä, että mielenterveystyöhön minusta ei enää olisi. Olen vahingossa aivopeseytynyt näkemään pyskiatrian liian vastenmielisen epäeettiseksi hoitotyön kategoriaksi, mutta en oikein ole varma vielä, missä muussa olen hyvä. Treenailen tätä ohjaustyötä tässä nyt sit ahkerasti. Vittu ma olen pihalla.

ei ole olemassa mitään mitään

Tämä postaus venähti taas vuodella, hohoh. En ole varsinaisesti yllättynyt. On tavallaan vähän hönttiäkin kai päivittää tässä vaiheessa. Jos joku sattuu lukaisemaan tämän, niin moi! Kai mä haluan säilyttää tän blogin jonkinlaisena lokikirjana, se 4 vuotta mitä tää on ollut pystyssä, on aika iso lohko sillain mun nuoruudesta säilyttää Indernedsissä.

2014 oli aika huikea vuosi. Ei tapahtunut mitään järisyttävää, mutta luulen sen olleen introspektiivisesti jännittävä ja opettavainen, kasvattava. Viimeksi kun raportoin meiningeistäni, olin juuri aloittanut uuteen kaupunniin sopeutumisen. Kevät oli ihan hyvä kevät, opettelin elämään nollabudjetilla ja hankkimaan ruokani roskiksista. Ja lokkeilemaan, lokkeilemaan lujempaa ja kiihkeämmin kuin koskaan.
Kuvilla, joita ehkä lisään tähän, ei todennäköisesti ole mitään tekemistä stoorini tapahtumien kanssa,
lisään niitä koska ne on hassuja / kivoja / cooleja / mun ihana naama on niissä

Kesäkuu tuli yllättäen, kaupunkini heräsi eloon, taisin liftailla aika paljon kodin ja pääkaupunkiseudun välissä. Suhteeni muualla asuviin lempi-ihmisiini jotenkin syventyivät ja voimistuivat kun lajitoverit ei olleet koko aikaa käden ulottuvilla. Ehkä d-vitamiinin aivoja ja kolhon talven harmaudessa käpristynyttä sydäntä hellästi hierova vaikutus sai oksitosiinin roiskumaan kehossani ja asenteeni ihmisiä kohtaan muuttui empaattisemmaksi ja tarvitsevammaksi. Tsek dät virkehirviö. Kesällä mietin muutenkin paljon kodin merkitystä, mitä tarkoittaa olla kotona. Spugeillessani rahattomana pitkin kyliä vaihtaen fyysistä sijaintiani peukkukyydeillä välillä hyvin likaisena ja nälkäisenä, tunsin yleensä olevani turvassa ja kotona silloin kun mulla oli mun ihmisiä riittävän likellä.

Heinäkuussa muistin saaneeni talkoolaispaikan Ilosaarirockista. Viikkoa ennen festaria kosteasti vietetyn yön eksistentiaaliahdistuksen tulviessa päälle, ehdotin aamuyöllä melko tuoreelle tuttavuudelle Papulle, että voitaisiin patikoida Helsingistä kohti Joensuuta. En tuntenut häntä vielä järin hyvin, silti tiesin laskuhumalaisen lietsontani vetoavan häneen, kuten tapahtuikin. Seuraavana päivänä ostin vitun ison ja epämukavan käytetyn rinkan ja minibudjetin peruspöpelikössäselviytymistarpehita.

Liftasin Helsinkiin ja lähdimme tuona iltana kävelemään. Jumalauta sitä lapsellista vapauden ja seikkailun riemuidioottifiilistä.  Olin 22-vuotias, toim. huom... Jo ensimmäinen yö oli mahtava, 9 tunnin tauottoman kävelemisen jälkeen taukopaikka valitsi itsensä kun molempien jalat vaan romahtivat alta ja asfaltti selän alla keskellä ei mitään oli maailman lempein ja pehmein silkkiriippumatto. Leiryidimme sinne tänne telttoinemme, mm. yksityistonttien pihoille. Helle ja paarmat piinasivat välillä minihermoromahduksiin asti. Mäntsälän jälkeen onni potki ja matka eteni yksityisautoilla ja yksityisbussilla! Lahteen päästyämme liftausjumalat käänsivät tylysti selkänsä, joten jäimme pitämään telttaleiriä nuorison illanviettopaikkana suosimaan puistoon muutamaksi päiväksi.

Osana koko ideaa oli pitää puhelimia chillisti kiinni ja keskittyä hetkeen öhhöhölol. Kumpikaan ei tosin ollut älypuhelimen omistaja. Kun festareihin oli enää päivä, pari aikaa, oli toki pakko todeta että liftaaminen olisi maailman epävarmin keino päästä ajoissa, saatika välttämättä ikinä milloinkaan perille, mulla kun oli sovitut talkoovuorot joiden feidaaminen olisi ollut aika mulkkua. Joustimme siis säännöistä sen verran, että ruvettiin metskaamaan soittelemalla kavereille että voitteko yrittää etsiä meille auton ja kuskin jostain naamakirjan kyytiryhmästä. Seuraavana päivänä hylkäsimme viikon kestäneen absolutismin, juoksimme hakemaan reput täyteen viinaa koska jeeJEJEEE FESTARIIT FESTARITFESTARIT FUCK YEAH FESTARIT ja loikkasimme vieraan sedän autoon kohti kaukaista itää.

To be continued....

Kesä tuli, isää ei kuulunut, pikkuveli alkoi kusta housuun

Huomenta.  Jotain ihme jengiä kävi esittämässä toivehita uusista postauksista edelliseen merkintään, tämä on nyt se yritys josta puhuin. Pyrin naputtelemaan spontaanisti ja ajattelematta, muuten vittuunnun ja kuumotun painiessani eri aiheiden välillä, mistä kertominen olisi oleellista, pitääkö edetä kronologisesti, onko tällä postauksella kenties jokin teema, kuulostanko tyhmältä ja puhunko liian intiimejä.

Paiskasin Tsunami Wazaharia rytmittämään turinointiani, viimepäivät ovat kuluneet bluesin ja muun orgaanisen angstin voimin. Saatan olla vähän ääliö, kun maksan Spotifystäni edelleen, vaikka taloudellinen tilanne on "mmh, sipuli ja peruna on niin maistuvaa, todella kivaa ja ravitsevaa syödä sipulia ja perunaa joka päivä!"

Jännittävää (joo, erittäin) tilanteessani on se, että edellisellä kerralla kun päivittäisbudjettini oli 4 euroa, olin niin depis että käytännössä dokasin ja makasin x-asennossa mätänevänä paniikkizombiena pidemmähkön aikaa. Nyt olen perustyytyväisempi ja iloisempi kuin aikoihin. Se, kuinka olen päätynyt tähän, pitää sisällään kuitenkin vähän enemmän. Aloittakaamme siitä, että reagoin muutoksiin ja stressiin aina hieman viiveellisesti; saatan helposti paahtaa eteenpäin silkan päämäärätietoisuuden johdattamana vaikka kuinka pitkiä aikoja kerrallaan, ja kun kulloinkin kyseessä oleva puuha on suoritettu, heittäydyn uupuneena lattialle ja annan ahdistuksen ja muiden negatiivisten tunteiden pyyhkiä voimallisesti ylitseni ja itseni jähmettyä velttouteeni. Ensimmäiset kaksi viikkoa pirkanmaalaistumisestani makasin paikoillani haluunkuollahaluukuollahaluunkuolla-mantraa inisten ähellettyäni ensin paikkakunnanvaihdoksen ja sekavien ihmissuhdeasioiden parissa pari kuukautta. Ripeä alakulottuminen ja täysin epärationaaliset ja musertaviin emootioihin käpertymiset on mulle ok, kuuluu asiaan. Etenkin kun talviangsti vaan on must. Sit jatkoin elämää. Tein ennätysajassa uusia tovereita (aika pitkälti kivalla tavalla friikeistä taideopiskelijoista) ja än äs heräsin eloon. Rahattomuus on osaltaan auttanut mua nauttimaan yksinkertaisuuksista ja hipelöimään innoissani pienimpiäkin mukavia hetkiä, olen taas alkanut lukea kirjoja ja piirtää. Ja nyt onkin yhtäkkiä melkein kevät ja asunnosta poistuminen tuntuu suorastaan miellyttävältä. Ajattelin tämän viikon kuluessa tiedustella muuan viheralan amiksesta, josko niillä olisi mulle jotain tekemistä t: vielä jonakin päivänä pystyn hakemaan johonkin kolmannen asteen oppilaitokseen ja jättämään elämäm koululaisuuteni historiaan.

Tää on ihan älyttömän pieni kaupunki. Tiesin sen toki jo aiemmin, livekeikkoja on niin harvoin että mulla on vähän jo reflat elävästä musiikista. Kävin tosin täällä kahtomassa Joosea Keskitaloa ehkä viidennen kerran, jollain tavalla se oli ihkuin keikka tähän asti. On tavallaan siistiä kun välimatkat on helppo ja mukava koluta kävellen. Odotan kesää niin vitusti, oon hankkinut jo yhdet festariliput. Nielen kauhuni ja räjäytän tähän leivänpaahtimella otetun kuvan viimeisimmästä, keskeneräisestä runokuvituspaskartelusta. Se on tarpeeksi epäselvä (eritoten värit), kirjaimia en ole vielä asettanut paikoilleen, halusin vain näyttää että siinä tulee lukemaan (otsikko).

Ootteks ny tyytyväisiä? Salee ootte. Enskerral ehkä vähän pidemmin, tää oli niin rankkaa kylmiltään. Käytän nimittäin aivojani niin harvoin, ja silloinkin säästeliäästi.

tääl on Lieminen

Käydessäni läpi seuraamiani blogeja mua alkoi jotenkin vituttaa, etten oo vaivautunut itse harrastamaan tätä maaliskuun jälkeen. En ite tykkää kälättää puuta heinää ja mulla on useimmiten ollut ideana kunkin entryn kohdalla koota edes jokin teemankaltainen runko teksteilleni, ja kevällä aloitettuani uudessa työpaikassa se vei luonnollisesti paljon energiaa sekä aivokapasiteettia valveillaoloajastani, tunsin itseni ressaantuneeksi muutoinkin ja lopulta tämä bloggausasia taisi vain kuolla siihen, kun mulla ei vain ollut minkäänlaisia ideoita. Voi pojat, oon niin hyvä näissä neljän kilometrin lauseissa.

Teen siis nyt arasti pienen ja typerän yhteenvedon kuluneesta vuodesta ja toivon ettei pitkän pitkä tauko tulisi olemaan enää este kirjoittamiselle:

- Biletin ihan vidusdi kesällä (tämä oli tärkeää)
- Ihastuin
- Löysin koko elämäni piilossa uinuneen heteroseksuaalisuuteni
- Elintasoni laski mutta onneksi säilyin hengissä
- En vieläkään oppinut soittamaan mitään instrumenttia
- Rupesin fanitytöksi
- Opin, että jotta elämänlaatuni olisi hyvä, tarvitsen oikeasti astianpesukoneen
- Biletin kyllä ihan vitusti liikaa syksylläkin
- Oon tutustunut reippaammin ja innostuneemmin uusiin ihmisiin kuin ikinä milloinkaan ja saanut uusia ystäviä
- Aloin vihata naisia aikaisempaa enemmän
- Aloin hajota liian pieneen asuntooni ja paskaan työpaikkaani
- Tämän seurauksena päätin jättää kaiken ja vaihtaa kaupunkia  (joulukuun lopussa)
- Opin tekemään tulen myös haastavissa olosuhteissa
- Kävin kolmessa nyymimiitissä 
- Opin kasaamaan monia erilaisia telttoja
- Lakkasin olemasta kasvissyöjä (vähän kyllä inhottavaa)
- En ole lukenut edes viittä kokonaista kirjaa
- Olen oletettavasti vielä aikaisempaakin burgerimpi ja kyynisempi tyyppi, toisaalta olen myös rennompi ja iloisempi tyyppi? Omituista.

näätä syö sekaravintoa

Tiättekö, kun tää blogi eleli varmaan pari vuotta niin, että lukijoita oli vain pieni hyppysellinen, ja kirjoitin oikeastaan ennemminkin vain itselleni. Nyt kun lukijoiden määrä on kasvanut, ei valtavasti mutta alkumetreihin nähden huomattavasti, multa unohtuu uudestaan ja uudestaan, että jengi on liittynyt tänne varmaan just oikeesti postauksia seuratakseen. Mut mä supertunnollisena ihmisenä aina unohdun johonkin.

Oon suurkuluttanut skottijairkkusolisteja, mielellään pörröisiä ja parrakkaita miehiä. Ja rakastuminen taitaa olla peruuttamatonta, nyt kierroksissa on ukoista pörröisin ja pyylevin Hamish Imlach, ja kimppakivan merkeissä myös Cyril Tawney.

Tämä merkintä jäänee hyvin tyngäksi, mut kai mä yritän tällä myös havahdutella ihteeni säännölliseen ylläpitoon. Mikä ihaninta, kun aurinko näyttäytyy useampia tunteja vuorokaudesta, oon jo kaivannut ihmisten seuraan ja ulkoilmaan. Kulmakahviossa on lipitetty hysteerisesti varmaan 100 litraa kahvia, kun siinä on voinut leikkiä kevättä helmikuusta lähtien, koska joku höntti siellä on sitä mieltä että on ok pystyttää terassi keskellä talvea. Aloitan ylihuomenna 3-vuorotyöt taas ja n. puolentoista kuukauden mitääntekemättömyyden jälkeen vähän ahdistaa, et osaanko enää ikinä herätä aikaisin (aamuvuoroo varten on oltava pystyssä ennen auringonnousua) ja viekö se ehkä mun hengen. Oon jännittynyt ja innoissani. Itsezemppauksen vuoksi shoppailin uudet työkenkät ja pöksyt. Mitä itsepetosta kuvitella että tavaroiden ostaminen auttais yhtään mihinkään.

Haaveilen vapaaehtoistyöstä sijoituslasten - ja nuorten tukihenkilötoiminnassa, mut ehkäpä vaivaudun välittämään fantasioistani vasta kun oon saavuttanut jonkin sortin chillin tasapainon töiden ja siviilin välillä. Ikävöin helvetisti edellistä työtäni ja työkavereita. Muutokset kuumottaa ja motivoi.

sally free and easy

 Tässä herkullista ja ravitsevaa ES-hyytelöä, jota myös jonnepuddiksi kutsutaan. Syötyä saatiin ehkä 1/4 kahdesta eri erästä, maultaan puddi oli vain hieman vähemmän vastenmielistä kuin mitä se oli koostumukseltaan. Yritin vähän addiktoitua energiajuomiin mutta siitä ei tullut oikein mitään. Lämmin liivatejauhe aiheutti tuoksullaan traumat läsnäolijoille.

 Yksityiskohta saatanan hienosta seinäkankaasta. Olen valitettavasti niin lyhyt, etten oikein voinut itse päättää minkä yksityiskohdan taltioin liki katonrajassa killuvasta kuvasta. Tämä taitaa olla sänkileukainen leijona.

 Pikku Chaplin, jota olen roudannut matkassa jo monta vuotta. Tuntuu melkein, kuin hänellä todella olisi sielu.

Oleskelin pari viikkoa ilman Internettiä, ja nyt kun olen saanut laajakaistayhteyden takaisin (tapahtui toissapäivänä) olen aika pahoillani siitä että se toimii. Olen ollut vaihtelevan voimakkaasti riippuvainen jo kymmenisen vuotta, silti irtautuminen on aina yhtä mukavaa ja helppoakin. Yhteydettömyys tekee olosta vapaan ja energisen. Nyt olen ollut aika tiukasti juntattuna kiinni tähän jo toista päivää. Henkilökohtaisesti säälin tosin vielä enemmän jengiä, joilla on älypuhelin ja ne nukkuukin se vempele kädessä.

Tunnustan nyt julkisesti, että lapsuudessani suosikkikirjojani oli Maan lapset-sarja. Sarjan pointtina on lihavan kirjailijanmummelin litslätsähtelevien (toisaalta hyvin hillittyjen) seksifantasioiden yksityiskohtainen tilitys piilotettuna n. 30 000 vuotta sitten eläneiden ihmisten elämään, ympäristöön ja khylttyyriin. Jokainen kirja on melkein 1000 sivuinen selonteko siitä, kuinka saatanan kaunis, täydellinen, taitava, älykäs ja hyväkroppainen päähenkilöluolanainen on, ja jokaikinen mies haluaa köyriä sitä. Panemisen (=Emon ilon jakamisen) ja sukupuolielinten ( ja niiden riemullisen monimuotoisten synonyymien viidakon vilistessä silmissä), ohessa vaelletaan erilaisissa luonnonmiljöissä, tutustutaan eri kansojen elintapoihin ja uskontoon, metsästykseen, kasveihin ja eläimiin, seksuaalisiin kieroumiin, esihistorialliseen alkoholismiin ynnä muihin seikkailuihin, joihin päähenkilön jumalainen ylivertaisuus saattaakaan lukijan johdattaa. Kuulostaa ääliöltä, eikö totta? Mitä väliä, kirjailija on upporikas ja teoksia on myyty jäätäviä määriä 80-luvulta lähtien, sarjan ensimmäisestä osasta on tehty elokuva, joka saattaa olla huonoin koskaan näkemäni leffa. Omistan sarjasta 5 osaa, joita nyt jostain syystä keksin alkaa lukea uudelleen, edelliskerralla taisin olla bout 12-vuotias. Kuudetta, eli viimeisintä osaa en tietääkseni ole missään vaiheessa lukenut. Sarja on antoisa tunteikkuudessaan, se huutonaurattaa sivulta toiselle aina kyyneliin saakka, joskus taas myötähäpeäväristykset saavat niskakarvat pystyyn. Suosittelen ihan kaikille.

Soluasumisen jälkeen yksiöitymiseen on ollut aika helppo sopeutua, olin kaivannutkin tätä jo huolella. Parasta tässä on kai se, että voin käydä kusella ovi auki ja paskaisuudesta voin suuttua vain itselleni. Muuton lähestyessä kommuunista aloin jo pelätä sekoamista, tosin pelkään tuon tuostakin sekoamista. Toinen kämppiksistä muutti korttelin päähän minusta, joka on aika kiva juttu sinänsä, ehkä voimme hissuxiin ja varoen saada jonkinlaisen säyseämmän kontaktin kun molemmat on päässy eroon toisesta. Kaikenkaikkiaan ehdin asua siinä neliönmurjussa viiden eri ihmisen kanssa. Ei enää ikinä. Semi karmivaa oli, kun muuan naishenkilö varasi itselleen tyhjää huonetta keväästä lähtien edellisen asukin muutettua pois. Naisen suomenkieli oli ööö välttävää ja hän kommunikoi lähinnä kikattamalla hysteerisesti ja hokemalla etunimeäni. Hän ei kuitenkaan koskaan ollut ilmeisesti muuttamassakaan ja aina asiaa puitaessa löytyi jokin epäselvä tilitys, miksi lykkää Suomeen tulemistaan vielä kuukaudella. Pääsin hänestä lopulta eroon.

Eräässä postauksessani puhuin erikoisesta naapuristani. Hän todella murtui kun sai kuulla minun lähtevän. Viimeistä kertaa tavatessamme (yöllä rappukäytävässä, luonnollisesti) hän todella skarppasi tunnekuohunsa yli, ja kätteli minut miehekkäästi jäähyväisiksi. Tässä Piritorin kulmassa on se hyvähuono puoli, että hänenkaltaisiaan ihmisiä riittää minne ikinä satun katseeni kääntämään.

ainoai

Stressi ja paine ei vielä tunnu ihan tappavilta. Itseasiassa ne tuntuvat olevan mukavasti siedettävällä tasolla, johtuukohan tuo siitä notta ajattelen hilpeän nöyrästi, ettei tää taatusti tule menemään niinku Strömsössä. Siis muutto. Työ on aikaisempaan tapaan energianlähde antoisuutensa takia, mut entistä enemmän myös hidaste ja lyttäävä. On inhottavaa kun pimeydessä ei muutenkaan ole jaxamusta revetä hirveästi yhtään mihinkään, mieluiten sitä makaisi vaakasuoralla pinnalla ja kikattaisi Nichole337:lle. Olen paasannut ja ulissut samasta asiasta varmaan jo marraskuusta lähtien ja aion jatkaa valittamista toukokuuhun saakka.

Menin yks päivä fiilistelemään Sörkän autiota kolostani, eteiseen jäi kuraa ja jääkaappiin kaks bisseä. Muistan etäisesti ajan, jolloin paine ja kiire sai mut toimimaan äärimmäisen ripeästi ja tehokkaasti ja paniikki poltti persettä lieskojen lailla. Nykyään kiire tekee musta lähinnä avuttoman (aivottoman) ja lamaantuneen.

Saatoin eilen poikkeuksellisesti omapotilaani kotiin saakka uloskirjoituspäivänä. Tuntui ihanalta työntää mies suoraan vaimon syliin, joka on odottanut puolisoaan kotiin jo pari kuukautta. Oli myös inhottavaa sanoa naamatusten toiselle puoliskolle, että sori, meidän arvion mukaan paranoidisuutta saada todennäköisesti enää ikinä väistymään, mut pärjäilkäähän nyt, tässä reseptit. Jälleennäkemisen ilo oli silti mahtava nähdä.

Tässä kuva lapsuuteni maailmanlemppareinkirjan kannesta, jonka lainasin kirjastosta 4390 kertaa. Ihan muuten vaan. Se on kauniisti kuvitettu. Meen perjantaina haistateltavax Seuren lastenhoitopuolelle, joka on kiherryttävän hassua ja tyhmää koska satun inhoamaan lapsia. Tai en mä inhoa, pidän niitä outoina. Oudoiksi ne muuttuu ehkä siinä kohtaa, kun ne alkavat ottaa kontaktia ympäristöönsä määrätietoisemmin, siis kun ne ovat oppineet muutakin kuin hymyilemään ja itkemään. Siihen saakka ne ovat harmittoman luotaantyöntäviä, eikä minussa herää vauvoja katsellessa mitään samankaltaista söpöysihastuksen läikähtelyä, kuten vaikka eläinlapsia katsellessani. Ihmiset ja oletettavasti muutkin nisäkkäät on tietääkseni rakennettu jotenkin niin, että  pyöreiden vauvapiirteiden, kuten suurten silmien ja suhteettoman suuren pään olisi tarkoitus herättää jotakin, kuten suojeluvaisto. Joo, eläinlapset kyllä, mut musta ihmisvauvat jopa haisevat pahalle silloinkin kun eivät ole ulostaneet hiljattain tai harjoittaneet vastaavia aromiboostauksia.

Haluaisin kissantuoksua jotenkin säilöttynä, vaikka purkkiin.

kivuloinen itsesaastutus

Lihaliemi kyllästyttää. Tai siis olen kyllästynyt siihen, että tää on Lihaliemi. Oon pari viikkoa muhituttanut idixiä uudesta nimestä, toistaiseksi yksikään höntti vaihtoehto ei ole noussut ylitse muiden. Olkoon, toistaiseksi ainakin.

Hoitsublogeja on liian vähän. Kaikkiaan olen löytänyt ehkä muutaman asiaan liittyvän blogin, joista vain yksi on valmiin lähihoitajan ylläpitämä, eikä sielläkään ole työhön liittyvää asiaa, ammatti on vain ohimennen mainittu profiilissa. Se on kummallista, uskoisin että Internet-yhteydestä maksavia hoitsuja on monta, ehkä kaikki heistä ovat liian velttoja ja väsyneitä tekemään laajakastaillaan muuta kuin selaamaan Facebookin ja Iltiksen päivästä toiseen. Ei sillä, etten itse olisi veltto ja väsynyt, satun myös olemaan riippuvainen Bloggerista.

Ex-kämppikseni on ystävällisesti jättänyt poismuutettuaan asuntoon lehmän verran painavan kuvaputkitelkkarin ja kevyehkön sängyn. Vituttaa niin, että tekisi mieleni heittää ne parvekkeelta etupihalle ja jos joku kysyisi, vastaisin etten tiedä mistään mitään enkä varsinkaan siitä, että ne sijaitsevat juuri parvekkeeni alapuolella. Toivottavampaa olisi, jos hän tekisi niille jotain, sillä pelkään olevani kusessa pelkästään oman muuttoni suhteen kun tunnen autoihmisiä niin harvakseltaan. Ja luonnollisesti ulisen asiasta täällä sen sijaan että soittelisin ja pommittaisin niin pitkään että tahtoni tapahtuisi.
Toinen kahdesta nyksäkämppiksestäni on teillä tietämättömillä ja vuokra pitäisi maksaa. Toisaalta on mukavaa, ettemme ole törmäilleet, sillä olin havaitsevinani alkavan flippailun merkkejä, sit toisaalta ois joitain käytännön asioita joihin tarvitsisin häneltä apua ja joiden vuoksi hän asuu kanssani, mukaanlukien juuri se liki tuhannen euron vuokra ... Tapojani mukaillen hoidan tilanteen istumalla peukaloitani pyörittäen ja huokaillen. Kovin itsekritiikin täyteinen hetki nyt käsillä. Hyvä niin, edes joskus. Kohta joudun varmaan pyytämään apua FACEBOOKIN välityksellä. Se on yllättävän hyödyllinen sivusto, kerran löysin sen kautta lautapelin. Yksi elämäni suurimpia nautintoja on fb:tä käyttäville romaneille nauraminen. Niiden jutut on niin tyhmiä, eikä siinä mitään, mutta suurin osa ei osaa laittaa suojausasetuksiaan sille tolalle, ettei koko maailma pääsisi näkemään koko aikajanaa ja kaikkea sitä, minkä saisi piiloon muilta kuin kavereilta.

Tuorein potilaani tuntuu kiehtovan haastavalta; paniikkihäiriöinen ex-perushoitaja. Olen huomaamattani oppinut inhoamaan paniikkihäirikköjä. Korjatakseni monen väärinymmärryksen; paniikkihäiriö ei ole sairaus. Se on oleellinen oireyhtymä vaikka kuinka monen mielenterveyshäiriön ohessa ja oirekirjossa. Pidemmittä puheitta haluan vain kertoa, että pysäytettyäni miljoona toisen ihmisen paniikkikohtausta repliikeillä "sisään ... ja uloooos, sisään ... ja ulooooos KATSOHAN VAIN, ORAVA!!! pidätkö oravista? onko sulla lemmikkejä?" , mulle on muodostunut aika lujia ennakkoluuloja paniikkihäirikköjä kohtaan. Tämä potilas on yhden aamuvuoron perusteella tosin kovin hillitty ja niukkaeleinen.

Uudenvuodenaattoillan vietin äidinkielelläni dubattua animea katsellen. Sitä ennen mulle tarjottiin myöhäissynttärisushit. Vuoden sisällä on tapahtunut paljon, olen sen ikäinen notta olisi kai ihme jos ei tapahtuisi. Ei pitäisi blogata näin yleisvittuuntuneissa oloissa. Sitä saattaa saada itsensä näyttämään ääliöltä.

C15H11N2ClO2

Sain ripeän impulssin tajuntaan, joka väitti että mun tekee mieli lätistä jostakin yleispätevästä aiheesta, mut heti perään tajusin että turha kusettaa ketään, itsestänihän mä haluan puhua. Joten! Pelkään sairaaloita ja terveyskeskuksia. Mitäs siitä, että vietän sairaalassa suurimman osan hereilläoloajastani. En tiedä, miksi pelkään. Luullakseni en ole asioinut sellaisissa tavanomaista enempää tai vähempää. Mulla on krooninen sairaus, joka diagnosoitiin yli 10 vuotta sitten, silloin mua käytettiin paljon lekurilla. Alakouluikäisenä olin niin kömpelö, että ravasin päivystyksessä harva se päivä. Siis en nyt yritä sanoa kiertoilmauksin että mua olisi vedetty säännöllisesti turpaan himassa ja viety kokoonkursittavaksi, vaan putoilin ja kaatuilin ihan itse rappusista ja kiipeilytelineistä kerran viikossa. Tässäpä myös jotain hyvin henkilökohtaista, josta mainitsemista toivon mukaan en tule katumaan valtavasti; ikävuosinani ~12-16 läpikävin kaikki olemassaolevat syömishäiriöt ja tätä kautta olin terken vakiasiakas ajoittain. Luullakseni juuri tuosta johtuen keksin 17-vuotiaana että hoitoala on mun juttu. Julkisella puolella mua kohdeltiin toisinaan niin tyhmästi ja ammattitaidottomasti, että sain jonkin kimmokkeen haluta tehdä itse paremmin. Ja ehkä sieltä on peräisin lekurifobianikin.

Nykyään hoidan harvinaiset terkekäyntini ilman varsinaista kauhua, mutta hampaat irvessä ja vastenmielisin fiiliixin. Suhtautumiseni minua hoitaviin henkilöihin on aina jälkeenpäin ajateltuna kovin kriittinen, kyylään raivolla sitä kuinka mut otetaan vastaan, puhutellaan ja huomioidaan. Siksi kai, että em. piirteet ovat asioita, joihin itse kiinnitän töitä tehdessäni kovin huomiota.

Työsuhteeni loppuu pian ja mulla on etukäteen jo ikävä. Herttainen omapotilaani tunnusti minulle hetki sitten olevansa profeetta. Mikäs siinä, tämä olisi kieltämättä aika järkeenkäypä ratkaisu kysymykseen, onko 21.12.12 se päivä, jolloin alkaa uusi aikakausi tai maailmanloppu. Kysyin mieheltä, notta eikö se profeettuus ole aika vastuullinen tehtävä. Hän ei kertomansa mukaan tunne oloaan paineistetuksi. A man's got to do what a man's got to do. Hulluna eläminen voi näköjään olla aika mukavaakin. Sitä vaan herää eräänä aamuna ja huomaa olevansa uusi maanpäällinen vapahtaja. Kätevää. Heti perään pyydän anteeksi, että käytin sanaa hullu, ja tupla-anteeksi vitun huonosta huumorintajustani, suututin äitinikin eilen pohjalimaisen kehnolla läpällä, jolta olen sentään perinyt tasottoman käsitykseni komiikasta. En tiedä mikä mua vaivaa.

[katkeraayksinäisenulinaa]Pitkäaikaisin ystäväni ei muistanut milloin mulla on syntymäpäivät. Synttärilahjaksi toivon, että joku haluaisi tavata mut ihanuuteni tähden, ja tykkäisin myös omasta shakkipelistä. En ole ollut satoihin vuosiin tekemisissä muiden kuin muutaman exän ja työtovereiden kanssa, en muista miten ihmisten kanssa kommunikoidaan. Ugh. [/katkeraayksinäisenulinaa] Ja ai niin, pääsen pois idästä.

kolomattasilmäälipaisepa

Olen vanginnut itseni asuntooni lumikinosbarrikadien keskelle. Ehkei mikään ole niin turruttavaa ja synkistävää kuin että ilta alkaa kolmelta iltapäivällä ja tämä jatkuu toukokuuhun asti. Seuraelämäni pitelee jo asetta ohimollaan. Koko joulun, välipäivät, synttärini ja uudenvuoden vietän töissä, ja hyvä niin, lahjaksi toivon lisäelämiä ja repullisen jonkinlaista energiaa tai ainakin jotain sellaista, että jaksaisin etsiä sitä, sen sijaan että edes aidan matalimman aisan alittamisenkin sijaan jään vain lojumaan kasvot mudassa ja vetämään keuhkot täyteen kuraa.

Aihe, josta haluan muuten vain höpistä vastaheränneen uneliaana:
Psykiatrisissa sairaaloissa on hätätilanteita varten iso elektroninen hälytysjärjestelmä, joka toimii työtakkeihin kiinnitetyllä pienellä vempeleellä. Nappia painamalla aiheutuu hälytys kaikille järjestelmän piirissä oleville osastoille, joka tarkoittaa korviarepivää piipitystä. Hälytys tehdään vaara- tai uhkatilanteissa, jolloin tarvitaan pikaista lisäapua muilta osastoilta, vaikkapa eristämiseen, pakkoinjektiolääkintään, et cetera. Joka osastolta irtoaa tällöin avuksi miehityksestä riippuen 1-2 hoitajaa, mielellään fysiikan vuoksi miehiä  Käytävillä on pienet diginäytöt, jotka kertovat hälytyksen alkuperän helpoilla, mutta itse tilanteessa raivostuttavan vaikeastitulkittavilla koodeilla.

Tässä syy miksi välttelen mahdollisuuksien mukaan hälytyksiin vastaamista, älkää nyt naurako tai osoitelko, mut jään joka kerta panikoimaan ja pähkäilemään koodia ja sen tulkitsemista niin pitkällisesti, ettei minusta kohta ole enää mitään hyötyä. Lähiaikoina olen ottanut itseäni niskasta ja skarpannut näissä tilanteissa, sisäistänyt edes puolet numerokirjainsekamelskasta ja ihan vaan ottanut jalat alle kun suunta on suurinpiirtein selvä. Onneksi voin luottaa siihen, että juoksemaan lähtee myös pataljoona hoitsuja, jotka on olleet talossa niin pitkään etteivät erehdy ja tietävät nanosekunnissa jopa mihin huoneeseen kaikista osastoista ja rakennuksista ovat menossa.

Ja eilisen jälkeen päätin ostaa mahd pian oikeaoppiset ja tarkoitukseen sopivat työkengät; lähdin tukka putkella hälypaikalle, juoksin puolitoistametrisenä pygminä kahdeksan koripalloilijan kokoisen kaapin kanssa umpijäisen pihan poikki (mielessä pyöri lähinnä, että olipa hyvä kun juuri minä olen paikalla, eiväthän he pärjäisi mitenkään ilman minua jotain stiletillä huitovaa nistiä vastaan), enkä oikein onnistunut saavuttamaan tilanteeseen vaadittua orietoitumista ja vakavuutta, sillä luistelin seitsemän euron muovitollukoillani koko matkan lennokasta siksakkia. Arvokkuuteni karistua viimeistä kikkaretta myöten pitkin pihamaata, selvisi että vaaratilanne oli ohi. Tavallisesti pelkkä hälytysääni saa aikaan adrenaliinipurskahduksen elimistössäni, tässä ei ollut minkäänlaista tolkkua. Kun vakavoituminen väistyi, työkaverini päästi pidätellyn minulle osoitetun huutonaurunsa kyyneleet poskilla. Kieltämäti aika keventävä lopetus aamuvuorolle.

Ei mulla tainnut muuta asiaa olla. Hassua, että jokaisen postauksen tuhannen kirjoitusvirheen jälkeen päätän oikolukevani seuraavan tekstini, mutta se jää aina tekemättä. Tykkään kai eniten raadollisista ajatuspieruista. Antaa männa.

laulu kosmonautista

 Nämä ihan muuten vain. En aio lätistä tällä kertaa, paitsi kertomalla nähneeni unta jossa talsin paljasvarpaisena pehmeällä alustalla, ehkä metsässä, ja säärteni ympärillä hyrisi ukkoetanan kokoisia mehiläisiä, paikoillaan pienen matkaa maan pinnan yläpuolella kuin kukkakärpäset. Pihan punatulkut huutaa "nööt nööt", ornitologien mielestä ne sanovat "hjyy". Kaksi varista kinasi jostain myös, mutta vanhan tutun "krää krään" sijaan toinen raakkui "barack barack". Olen surkea talviruokkija, todennäköisesti olen tappanut pihan talitiaiset aloittamalla syöttämisen jo lokakuussa, ja vasta eilen muistin että puuha olisi tarkoitus pitää vähänniinkuin jatkuvana  koska Suomeen jäävät pikku tyypit nimenomaan uskovat ja luottavat että ne apajat jotka löytyy ennen talvea myös pysyy. Tämä on todella kiinnostavaa. Halusin vain avautua huonosta omatunnostani.

kollektiivinen onni

Eräs iltavuoro oli täynnä epämääräistä kihinää ja kuhinaa. Ja somatisointia. Lyhykäisyydessään somatisointi tarkoittaa psyykeperäisiä fyysisiä kipuja tai oireita ilman ruumiista lähtöisin olevaa syytä. Monella meistä mattimeigäläisistä on kokemusta stressihedarista tahi ribalista. Häiriötyyppistä somatisointia esiintyy monasti mt-häiriöiden yhteydessä, eritoten masennus- ja ahdistuneisuushäröpotilailla ominainen riesa. Psykiatrian puolella vanha tuttu kaveri naisten vaivana, aikoinaan hysterianakin tunnettu. Ja se siitä.

Suihkutin potilasta, joka sisäänkirjautui muutama päivä takaperin, ja tullessaan hänellä oli hassuja paukamia, joista kukaan ei niin välittänyt, umpipsykoottisuus vaati enemmän huomiota. Kollegani vilkaisi niitä silkasta mielenkiinnosta ja poistui huoneesta kasvoillaan jonkinlainen ... ilme.
" Ne taitaa olla lutikanpuremia. " Vaihdoin vaatteeni juosten ja menin kylpemään käsidesiin, niinkuin siitä olisi ollut jotain hyötyä. Perääntyneenä pukuhuoneen nurkkaan katselemaan riisumaani hyi-vittu-miten-inhottavaa-hyönteisiä-kihisevää vaatemyttyäni mietin, että tekisin mitä tahansa jos mulla olis ollut kasa tuohta ja bensiiniä sytkärin lisäksi. Joskus sorrun pieneen liioitteluun ja ylireagointiin, sitä en kiellä, mutta se että todella onnistuin lutikoita ajattelemalla synnyttämään kämmensyrjääni kutisevan punoittavan paukaman on jo jotain hysteriaakin mielettömämpää psykosomaattista taikaa. Kutisin päästä varpaisiin niin lohduttomasti, että toivoin pääseväni lepareihin ennenkuin raavin silmät päästäni. Päivystävä lääkäri totesi potilaan paukamien ei-olevan hyönteisperäisiä. Pattini laskeutui. Kutina lakkasi. Olin onnellinen, ja tunsin itseni idiootiksi.

Somatisointi on mitä kiehtovin härö, etenkin kun se yltyy ja kroonistuu F45.0:ksi. Tai ylipäänsä kroonistuu keskeiseksi mt-häiriön oireosa-alueeksi. Monasti masennuspotilas tarkkailee ja kuulostelee kehoaan runsaasti ja säikähtää pienintäkin muutosta luuppien ja suurennuslasien kanssa, ja yltyy havainnoimaan fysiikkaansa pakkoajatusten kautta: " Vatsa ei toimi kunnolla, minulla on paksusuolensyöpä. Jollain sukulaisellani on ollut se." Se, että tarkastelu pakkautuu pakonomaiseksi ja elämää hallitsevaksi yleensä vaatii pohjakseen jo suurempia ongelmia todellisuusorientaation suhteen.

Jokainen meistä on varmaan ainakin joskus tutkinut jotain silminnähtävää muutosta ihollaan tai tuntenut jossain jotain uutta ja kummallista, pienen hetken johtopäätös on "hyvä luoja, mulla on syöpä. tää on varmasti merkki syövästä. ja oonhan mä ollut viimeaikoina tosi väsynytkin! tai sit keliakia ja aivokalvontulehdus." Somatisaatioajattelu on satunnaisena normaalia terveelle, stressaantuneelle ihmiselle.

Ihmisotuksen itsesuggestio on mieletön juttu ja pelko ruokkii pelkoa. Plasebolääkkeistä on puuhattu kattavia tutkimuxia jo pitkään. Tahdonvoimalla voi siis lopettaa tai lievittää kipua, sen lisäksi että tahdonvoimalla on mahdollista sairastua. Psykoottisuus voi boostata somatisoivan potilaan oikeasti esim jalattomaksi vuodepotilaaksi. Käsittelen asiaa erään ääritapauksen kautta, jota hoidin vähän aikaa, ääritapaus siksi että psykoottisen masennuksen lisäksi hänen ajatteluaan hallitsee tuntemattomaksi jääneen persoonallisuushäiriön koura. Ja juuri hänen takiaan somatisointi jäi kummittelemaan mieleeni pelottavan tuhoisana oireena.

Mielestään hänen  koko kehonsa päästä varpaisiin oli tulehtunut etenkin vatsanseutu ja jalkojen lihakset. Kävelemisen hän oli lopettanut kokonaan ennen sairaalaan tulemista. Hänen jaloissaan ei ollut mitään vikaa. Terveyskeskuspäivystyksessä ravattiin ambulanssilla joka päivä, joka kerta hän oli vilpittömästi sitä mieltä, että kuolee hetkenä minä hyvänsä eikä kukaan vittu osaa auttaa, turhaan ottavat labrakokeita ja rtg-kuvia, kukaan ei tajua että hänen on päästävä somaattiselle vuodeosastolle tai hän kuolee. Tämä ihminen tunsi hirviömäistä kipua ilman syytä, jalat tuntuivat katkeavan joka kerta kun niitä liikutti, hän todella huusi ja itki tuskasta kun niitä kosketti. Realiteeteille hän sulki korvansa ja agitoitui "MIKSEI KUKAAN TAJUA" ja pystyi kiihdyttämään vitaalinsa sellaisiin lukemiin, että hänelle oli eettisesti katsoen pakko antaa bout kaikki verenpaine-sydän-kilpirauhas-pillerit yhdellä kertaa. Hän yritti silpoa ranteensakin, mutta ei, hän ei ole psyykkisesti sairas, hänen kehonsa vain on tuhoutunut. Masennustesteihin hän vastasi vailla minkäänlaista perspektiiviä eikä juuri saanut niistä pisteitä, siksi koska uskoi että kaikki on radallaan, kunhan joku vain tajuaisi hoitaa hänen tulehtunutta kehoaan. Hän otti vastaan ja koki kaiken vartalonsa kautta, millään muulla ei ollut hänelle merkitystä.

Mulle jäi vaan käteen iso kasa kysymyksiä; miten ihmiselle käy noin? Kyse on taatusti jostain perustavanlaatuisesta, tyyliin aivojen rakenteellisesta viasta. Neurologisia tutkimuksia ei muistaakseni ehditty tekemään, sillä eräänä päivänä hän käveli lääkärin luo ja ilmoitti hymyssäsuin lähtevänsä nyt kotiin. Hän kyllästyi osastoon ja päätti kotona olevan mukavampaa, joten hän tuli vuorokaudessa terveeksi.

psylol

Laskin lukevani n. 80 säännöllisesti ylläpidettyä blogia. Feimeimmät suomalaisten kihnuttamat blogit (tän hetken ainoa mieleentuleva esimerkki on More To Love) eivät löydy luettelosta. Bloggaaminen on Internet-ilmiönä Suomessa aika tuore juttu, mut se on lyhyessä ajassa (muutamassa vuodessa) asettunut aika selkeisiin raameihin ja sisältöihin. Ihmettelen ehkä vähän kategorisointia, joka tuntuu köyhältä ja yksiulotteiselta; jengi on jakautunut ylläpitämään iänikuisia lifestyleblogeja, valokuvausblogeja, muotiblogeja, sisustusblogeja, käsityöblogeja, harrastusblogeja ja lemmikkiblogeja. Näin karkeasti jaoteltuna. Lifestyle voi pitää sisällään ihan mitä vaan, pikaisella skannauksella se näyttää käsittävän kaiken ikäisiä Alepan kassamyyjiä tilittämässä elämänsä itsestäänselvyyksiä: "mitä tein tänään, kävin jossain kaupassa ostamassa tavaroita, mitä ja kenen kanssa biletin (denailin) viikonloppuna, kamera on nyt rikki mut enspostauksessa on kuvia, enspostauksessa video, enspostauksessa esittelen huoneeni / kivoimmat vaatteeni / karvanpoistovälineeni, aion ostaa sohvan seuraavasta liksasta.", sanalla sanoen internet-päiväkirjoja, perimmäisenä tarkoituksena toive siitä joku huomaisi heidät.

Nuorison edustajien blogeista löytyy jo oma maailmansa, tarjolla on valtaisa määrä päiväkirjamaista avautumista erilaisista mielenterveyden häiriöistä, suisidaalisuudesta, syömishäiriöistä ja seurustelukumppaneista. Häiritsevää tahtia kasvava aihealue "olen 15-v ja onnistuin hankkiutumaan tiineeksi" on pelottava kategoria. Blogien kautta löydetään omaa kohtaloa ja kokemuksia vastaavia ihmisiä ja saadaan tukea. Ilmiö on tavanomainen eikä mitenkään uusi, vuonna 2012 etsitään vertaistukea ja ymmärrystä Internetitse julkisten päiväkirjojen kautta. Internet on tarjonnut samanlaisen väylän tosin olemassaolonsa alusta saakka, yhteisökanavat vain ovat vaihtuneet.

Bloggaamisen nykyhetkeen mennessä tapahtunutta evoluutiota on vaikea verrata mihinkään jo olemassaolevaan, kuten kirjallisuuteen ja sen skaalaan, lehtiin tai kirjoihin. Paperipäiväkirjat eivät ole kadonneet mihinkään, eikä se olekaan bloggaamiselle mätsäävin vertailukohde, vaikka kyse onkin yksinkertaisimmillaan omien aatosten ja kokemusten jakamisesta. Bloggaamisessa pääpaino on sen kaiken ja oman persoonan näyttäminen jollekulle. Eivätkä kaikki missään nimessä halua antaa itsestään yleisölle muuta kuin jonkin selkeästi rajatun mielenkiinnonkohteen ja aiheen, vaikka omat öljyväriduunit. Jaettu Internetpäiväkirja on jo WANHA. Siihen tarkoitettuja yhteisöjä on puuhattu jo vuosia, kuten käyttäjäluvultaan suurimpia ystäviämme Livejournal. Aihealueen rajaus tuntuu muuttuneen tärkeäksi vasta siinä kohtaa, kun Blogspot.com on levinnyt suomalaisten syrämiin ja näyttöpäätteelle. Itse olen varmaan päätynyt ratkaisuun, jossa mä vaan selitän ilman aihetta. Ja aivoja. Olen linkittänyt blogini osoitteen johonkin pyöreät kaksi kertaa. Lukijoita jostain syystä ihan oikeasti on ja tilastojen perusteella useimmiten ihmiset päätyvät lihaliemeen deviantart-profiilini kautta, tai googlettavat "sininen vohveli" tai "jos kissan ulina".

Töissä on ollut viikon ajan aika ankeaa, monet asiat tuntuvat tyhmiltä eikä mulla ole omapotilaita. Iltojen pimetessä psykoosit tuntuvat puhkeilevan aina vain herkemmin, ja itsemurha alkaa tuntua oivimmalta ratkaisulta. Voi käydä niinkin ikävästi, että jokin ulkopuolinen voima alkaa ohjailla mieltä oikean silmän kautta, ja sitten lähdetään Auroraan kun ranteessa näkyy törröttävän Fiskarsit ja seinään on kirjoitettu verellä mielipide. Tai ellei psykoosi, niin sitten mania, eivätkä ohikulkijat sekä viranomaiset ole samaa mieltä siitä, että on ihan mukava kulkea ilman alaosaa lähikauppaan. Heh. Joskus sitä huomaa olevansa raskaana Obamalle tai Saatanalle, eikä terveyskeskuslääkäri jostain syystä usko tätä. Tai sitten se perinteinen; maataan omistusasunnon lattialla sikiöasennossa aistit kiinni niin kauan, että naapurit tai omaiset muistavat masentuneen olemassaolon ja havahtuvat auttamaan.

Töihin siis.

protoskopia, rektoskopia ja kolonoskopia

Sekalaisia kuvia v. '11 - '12. Muuten vain.
En oo pelannut Scrabblea kuukausiin. And it makes me sad.

stimulus involvement of subconscious brain activity

Hiljaista Bloggerointia. Se johtuu Tumblrista. Tai elämästä. (Buahahahahaaa joo joo)

Tykkään ja en tykkää kun mun syliin heitetään opiskelija. Silloin kun niiden omat ohjaajat ei oo vuorossa, opiskelijat poukkoilevat ympäri osastoa haavoittuvina ja ihmeissään, kunnes mönkivät taukohuoneeseen piiloon. Edelliskerta  oli ihan mukava, olin alkukankea ja vähän pihalla siitä kaikkea sen kanssa uskalsi tehdä. Rauhoituin ja ähelsin jotta sen ei ainakaan tarvitsisi istua perseellään koko iltavuoroa, ja haastattelin sitä aiemmista TOPeista ja lopulta raahasin sen mukaani joka puolelle. On ihanaa kun jonkun on pakko kuunnella mun höpinää ja vielä pakottaa sellainen tärkätyn kova oi-tämä-on-niin-kiehtovaa-kerrothan-lisää-riemuidioottinaama. Aikuisopiskelijoiden työssäoppimiset on olleet tuolla jopa mulle antoisia, niille on kertynyt kokemusta ja varmuutta aikaisemmasta elämästä ja ne osaavat olla ja toimia ja kysyä kysymyksiä täysin erilailla kuin pienet ja söpöt lähärialokkaat. Aikuiset tietävät edes suurinpiirtein, mitä ovat opettelemassa juuri tällä osastolla, ja mitä entuudestaan jo osaavat.

Eilinen neiti sit taas on kaino ja hiljainen, tosin tunnollisen oloinen tyyppi, perinteinen ammattikoululainen. Ensimmäisen 10 minuutin jälkeen olin aika varma, etten tykkää. Se on ollut meillä liki kuukauden eikä osannut kertoa missä meillä säilytetään potilaskansioita. Jotka ovat siis kirkkaan sinisen ja punaisen värisiä pään korkeudella heti kanslian sisäänkäynnillä. Taistelin, etteivät ajatukseni olisi näkyneet nonverbaalisesti. Seuraavaksi kuulin potilashuoneeseen asti kanslian puhelimen, joka lakkaa soimasta juuri kun irtoan huoneesta. "Vastasitteko?" opiskelijat tuijottavat kuin aneemiset kameleontit. "Ei." "Miksette?" "Ööö ..."

Kyllä ne etupäässä oikeasti antavat perspektiiviä omaan työhön. JOS ne ovat aidosti aktiivisia ja niille on syntynyt käsitys siitä, miksi opiskelija on työssäoppimassa. Se voi olla monella tapaa vaikeeta, mä tiedän, mä oon ollut se kaino ja punasteleva välttävän oppilas, joka ei osaa näytellä eikä ole sujuva ja rento kaikkien kanssa paiskauduttuaan tuntemattomien ihmisten keskelle viikkokausiksi. En itse osaa myöskään olla noille sellainen ohjaaja jonka olisin itse aina halunnut, mut vähin mitä voin tehdä on olla yleismukava ja miellyttävä tyyppi.

Mulla ei ole enää tyttöystävää. Me päätettiin joskus, että kun erotaan niin tehdään se nätisti ja yhteistyössä, mutta kyllä tähän saatiin mahtumaan juuri niin paljon huutoa, tappouhkauksia ja räkää kuin oikeiden lesbojen kuuluukin. Ja asianukaisesti oon pienissä emootio-notkahduksissani ehtinyt olemaan varma, että sekoan / tapan jonkun / hänet / hänen äitinsä / koiransa / itseni / joudun lataamoon / Hitler.
Oon ollut viikon sisään aika haluttua lihaa, ikäänkuin musta voisi haistaa että katsoa saa, ja koskea. Harkitsen suruajan pituutta.

Tuntuu että asuisin yksin, en ikinä näe kumpaakaan kämppistäni. Kun ne on kotona, oon töissä ja toisin päin. Katolla rymistelee ja kolistelee ihmisiä, ehkä ne on kaupungin lumenpudotustyöntekijöitä, jotka vaanii j vartoo hetkeä jolloin ne pääsee hampaat irvessä puskemaan 300 litraa lunta mun katottomalle parvekkeelle kuten edellistalvena. 

gaskavahkku

Yksitoikkoista yksinpuhelua vailla aihetta, osa # aika mones. Tää aamu on herkullinen, vapaapäivän kunniaksi nukuin just niin pitkään kuin halusin, ilman herätyskelloa. Isosta ikkunasta näin ensimmäisenä puita, jotka olivat yhtäkkiä täysin paljaita ja tulin vitun surulliseksi. Oli niissä vielä vähän lehtiä kun viimeksi muistan katsoneeni ulos. Parvekkeella haisee talvelta. Muistin että pudotin yöllä kukkaruukun sänkyyni, onnistuin ilmoittamaan "vitun vittu" ja pyyhkäisin multakasan sängystäni ja päältäni lattialle, enkä ollut ihan tolkuissani kun tää tapahtui. Aamuni aloitin siis aktiviteetillä jota myös imuroinniksi kutsutaan. Ja kolmella kahvimukillisella. Kerrankin ehdin juomaan enemmän kuin puol kuppia. Näin unia joissa valokuvattiin ja siinäpä kaikki mitä muistan. Jossain vaiheessa oon jaksanut raapustaa äheltää heti herättyäni pätkiä unista, nyt nään unia niin satunnaisesti etten oo varautunut paperilla ja kynällä sängyn vieressä. Unetkin etenevät kausittain, välillä nään niitä runsaasti ja selkeästi joka yö, ja välillä en ollenkaan.

Jonkin tovin mielialani on ollut jo neutraalimpi, ellei jopa tyyni ja tyytyväinen. Leposykkeeni ei ole enää sata. Joo, tykkään mittailla verenpaineitani huvikseni. Mietin yhä millaista tekemistä kyhäilisin talvea varten, huomasin Keharikaveriyhdistyksen hakevan lisää tukihenkilöitä. Pläräsin niiden suppeahkoja nettisivuja ja kiinnostuin ainakin vapaaehtoistyöstä.

Seestynyt pääkoppani selittynee varmaankin myös työkuvioiden selkiytyneisyydellä. Muutaman oman potilaani uloskirjoitus lähestyy ja tuntuu palkitsevalta nähdä heidän koostumisensa. Tää kuluva viikko on osastolla hektisempi kuin ikinä. Kivittäkää teinipoikaääliömäisyydestä, mut toinen lääkäreistämme on niin vitun kuuma etten joskus malta ööö pysyä housuissani. Pysyn kuitenkin.

Yks lempijuttujani on käydä laitoshuoltajien joukon kanssa tupakalla. He ovat niin erilaisia kuin hoitajat. Yhdellä vakilaikkarilla on valloittava kähisevä röökimuijakäkätys. Toisella on koira josta hän rupattelee lempeään sävyyn aina kun joku jää kuuntelemaan. Kolmas vakkari on lihava lesbo joka ei kykene avaamaan suutaan ilman että piilovittuilee edes hieman. Neljäs on laiha, vanha ja silmiinsattuvan blondattu, jolla on naama aina norsunvitulla, joka saattaa tuntua luotaantyöntävältä eikä välttämättä houkuttele ottamaan kontaktia. Kerran laastaroin hänet kun sormellensa oli tapahtunut jotain ja luonnollisesti höpisin siinä sivussa jotain yhdentekevää automaattisesti. Aloin pitää hänestä. Hän on vilpitön. Kahdenkeskeisellä yhteisröökillä ajattelimme ääneen ällöttävää vanhustenhuoltoa ja hän kertoi kuolemaatekevästä vihanneksen tasolle dementoituneesta äidistään ja alkoi itkeä.

Enkä uskokaan että täältä löytyy sellaisia ihmisiä, jotka nyt vain ovat syntyneet persoonaltaan kiukkuisina ja inhottavina. Haluun ainakin uskoa että alunperin ihmisen on tarkoitus tykätä elämästä ja muista ihmisistä.

mellitus mellitus

Nyt seuraa hämmentynyttä, oikolukematonta yksinpuhelua: Isossa talossa on isoja viranhaltijoita, isoine struktuurifantasioineen ja hallinnollisinetaloudellisine tavoitteineen. Protokollapyramidin ylimpänä killuu joitain hoitajalle ratkaisevia mutta ei-henkilöityneitä nimiä, tietynkokoinen budjetti ja en-tiedä-kenen puuhaamia strategisia suuntauksia. Sitten ylilääkäreitä ja ylihoitajia, joista olen tavannut henkilökohtaisesti yhden. Hänellä on hieno nimi. "Ylempänä", kuten sanotaan, päätetään mm. tavoitteellinen hoidon pituus, toki myös jonottajia silmälläpitäen. Henkilökunnan palaverissä tunnelma oli jotain kireän tyytymättömyyden, nöyryyden ja silkan vittuuntuneisuuden ristiaallokkoa. Olin itse vain varpaillani. Kaikki tuntuivat olevan yhtä mieltä siitä, että ilmapiiri on muuttunut paskaksi, vaikka hoitajia on nyt enemmän kuin vuosi sitten. Olin juuri ehtinyt täyttelemään koko talon työolokyselyn ja jaksanut taas ylistää ja kertoa olevani tyytyväinen.

Kahvipöytäväen yksimielisyys paskasta ilmapiiristä tuntui vieraalta, mutta toisaalta minun kokemukseni eri yhteisöjen ilmapiiristä perustuu ihan eri aloille sekä opiskelijan näkökulmaan. Voi olla että käsityseni "paskasta ilmapiiristä" edustaa jotain aivan muuta kuin mitä nämä ihmiset ovat nähneet. Musta on ääriharvoin ikävää tulla töihin. Moni heistä nimesi yksimieliseksi syyksi ilmapiirin synkistymiselle kiireen, joka on aiemmasta poikkeavaa ja joka on kovasti kiinni juurikin noista tyypeistä siellä yläkerrassa. Tän mä voin allekirjoittaa, vaikka mulle riittää toistaiseksi että työkaverit on keskustelevia ja hienoja tyyppejä yksilöinä ja tiiminä. Hoitoaikoja on pyritty lyhentämään ja tavoitteet ovat siihen nähden epärealistisia. Tosin vastapainona ihmisistä on tuntunut hyvältä hoitoryhmän monimuotoistuminen uusien hienojen strategioiden myötä; enää ei tarvitse pelätä, että jos on itse vapailla tahi sairaana, oma potilas ja omat työt olisivat yhtälailla "heitteillä" kuin aiemmin. Hoitoryhmä on paisunut ja nykypäivänä on itsestään selvää, että tämän termin alle sisältyy moniammatillisen tiimin lisäksi potilaan oma sosiaalinen verkosto ja kolme hoitajaa.

 Mun on vaikea tutkailla vuoden 2012 erikoissairaanhoidon tilaa kriittisesti verrattuna Nikkilät ja Kellokosket nähneisiin aitoihin hc-mielureihin jotka ovat olleet mukana puolet 1900-luvusta psykiatrian piirissä. En osaa olla tyytymätön nyt, kun en ole itse joutunut sopeutumaan muutoksiin vuosien vieriessä, ja taatusti hyvä niin. Hiljan oloni on ollut tukala osastollakin, omapotilaani asuntoasiat ovat olleet heikolla tolalla ja sosiaalityöntekijä heittäytyi sadan vuoden saikulle. Potilaan hoitava lääkäri juoksee perässäni ja läähättää uloskirjoituksesta tajuamatta etten voi yksittäisenä ihmisenä kyhätä kenellekään uutta elämää kahdessa viikossa. Ajoittain tuntuu, että juuri nuo eniten ja pisimpään opiskelleet tyypit käsittävät käytännöstä vähiten, etääntyvät itse hoidosta kun ainut kosketus siihen on enää muisto 25 vuoden takaa. Sisäinen kiusattu lapsoseni rääkäisee "TEE ITE PAREMMIN!"

Nunu on tyyntynyt ja se on mun paras ystävä, enkä ole tavannut yhtä hyväntuoksuista ja ilmeikästä koiraa ikinä ennen. Ja mun pitäis varmaan rakastua tai innostua jostain ihan järjettömästi, olo on niin levottoman alakuloinen.

striae distensae

gore

"Olen pakannut valmiiksi. Minua pelottaa hirveästi mutta tiedän että Jumala tietää mitä tekee. Kaikki kuolevat joskus ja minä kuolen tänä yönä. Piikittäjä tulee. Hän tulee ja antaa minulle tappavan piikin kun minä nukun."

Hän hymyilee tummat silmät kosteina ja helvetin väsyneinä. Tuntiessaan olevansa suojeltu ja turvassa hän vajoaa tyytyväiseen kipulääketurtumukseen, eikä huomaa ettei jaksa hengittääkään. Asuttamastaan utopisesta aivokemia-avaruudesta vuotaa hänelle tuttua kauhua rukoukseen jota hän kuiskii uupununeena. Hän sanoo kolmesti amen. Eikä vieläkään rauhoitu. Kuplassa on niin pelottavaa eikä koskaan tyyntä ja mukavaa. Hänen kuuma kätensä rutistuu voimattomasti sormieni ympärille.

"Tulethan sinä vielä katsomaan minua tulethan?"

"Tulen, mennään yhdessä iltapesulle. Jos et saa unta, kerro sitten yököille."

"Tuletko sinä aamulla?"

Tulen. Tulen kun kiskon itseni ulos aamuyöllä paikasta, jonka kaltaisessa hän vapisee itkee ja odottaa pääsevänsä  Herransa syliin. Siinä sylissä hän lakkaa pelkäämästä eikä enää milloinkaan kärsi kipua. Hän kävelee omilla jaloillaan ja lopettaa rukoilemisen. Tulen, kuuntelen yöraportin joka kertoo hänen ja seitsemäntoista muun nukkumattomuudesta, injektioista, nukahtamislääkkeistä ja virtsanäytepurkeista. Tulen, ja olen hänelle ainoa ihminen maailmassa, joka istuu vuoteen laidalla hetken vain häntä varten. Ylihuomenna kärsimystä tulee katselemaan joku toinen.

 Hän laittaa vesilasiin monta sokeripalaa enkä ymmärrä miksi kieltäisin sen. Koko vartalo on valmiiksi käyttökelvoton ja pääkin suurimman osan ajasta.

Kun muhun tarraudutaan paniikin antamilla puristusvoimilla silmämunat itkusta verestävinä, silitän olkapäätä ja autan hengittämään huolella paniikkia vastaan, puhun ja hengitän, ja hänkin hengittää. Monet heistä ovat osastolla vieroittautumassa bentsoista. Olisi liian helppoa ruokkia riippuvuutta. Olisi niin väärin ruokkia riippuvuutta vetoamalla kiireeseen. Kuinka potilaslähtöistä, olla osa hoitoa siirtämällä parantumista. Tosin osa ei parane koskaan. Ja jokin osa ei koskaan etsi hoitoa. 

Eilisessä kehityskeskustelussa annoin ja sain paljon positiivista palautetta. Selailen jo nyt puoliahkerasti ilmoituksia, joissa tarjotaan jotain muuta työtä seuraavalle vuodelle. Olen sentimentaali-aksolotli. Solmuja, solmuja monta. 

mikäs paikka se zion oikein on